Tauon jälkeen tositoimissa – kuntosuunnistajan blogi, osa 5

Jos elämä olisi mennyt suunnitelmieni mukaan, illalla 7. heinäkuuta olisin istunut lentokoneessa matkalla Islantiin. Perillä minua – ja siskoani – olisivat odottanut pieni kansainvälinen turistiporukka ja lauma islanninhevosia, ja sillä revohkalla olisimme töltänneet(*) häntä suorana kolme päivää Islannin kuulemani mukaan ainutlaatuisen upeissa maisemissa.

Koska korona tuli meidän ja kyseisen pitkäaikaisen haaveen väliin, minulla olikin tilaisuus etsiä yhdessä vakituisen suunnistus- ja elämänkumppanini kanssa Hevosmäen maastosta rasteja, joita Eero Mattila ja Heikki Kyyrönen olivat sinne kätkeneet.

Melkein sama asia, eikös vain?

Edellisestä suunnistuskerrasta ehtikin venähtää viikkokaupalla aikaa. On ollut iltavuoroa ja hellettä, ja sitten minulle sattui vielä tapaturma.

Päätettiin nimittäin siskon kanssa hiukan treenata ennen Islannin-reissua, koska ratsastuksen aktiivivuodet loppuivat meillä kummallakin jonnekin hamalle 1980-luvulle. Varattiin siis paikat maastoretkelle Vierumäkeen, jossa on mukava islanninhevostalli.

Ensin valittiin rauhallinen lenkki, ja kun se meni hyvin, lisättiin vaikeusastetta siirtymällä niin sanotulle vauhtilenkille. Sekin meni hyvin siihen saakka, kunnes paarma päätti maistaa minun allani ollutta hevosta arasta paikasta kesken laukan.

Hevosparasta katosivat sekä jarrut, ohjaus että tolkku. Tiemme erkanivat, ja minä suistuin peltoon täydestä laukasta.

Niskan nyrjähdystä ja muita vammoja parannellessani mietin jo, tulisiko ikäiseni ihmisen vihdoin ymmärtää pitäytyä postimerkkeilyn ja virsikanteleen kaltaisissa turvallisissa lajeissa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei; benji-köyden jatkeeksi tai riippuliitimeen minua on turha yrittää houkutella, mutta esimerkiksi ratsastus ja suunnistus saavat jatkua, vaikka niissä voikin joskus sattua vahinkoja. Suunnistuksessa olen toistaiseksi päässyt vähällä. Vain kerran olen kaatunut niin, että suoritus on ollut pakko jättää kesken.

Hevosmäellä (vai sanovatko paikalliset Hevosmäessä?) illan haastavin osuus oli lähtöpaikan löytäminen. Ajelimme Jänishaikulantietä edestakaisin auton pakoputki punaisena hyvän tovin, ennen kuin hoksasimme, minne piti mennä saadakseen kartan ja laina-emitin.

Rohkeasti valitsimme silti B-radan, ja valinta osui nappiin. 4,7 kilometrin matkalla oli mukavasti sekä pitkiä että vähän lyhyempiä siirtymiä, ja rastinpaikat olivat juuri sopivan haastavia. Maasto oli vaihtelevaa, ja kun tuuli piti ötökät poissa, meno oli mahdottoman mukavaa.

Tulosluettelossa otimme tutun paikan häntäpäässä. Tästä on taas kerran hyvä jatkaa.

Irma

(*) Islanninhevosilla on perusaskellajien lisäksi yksi tai kaksi erikoisaskellajia: töltti ja liitopassi. Töltti on nelitahtinen askellaji, jossa jalat liikkuvat samassa järjestyksessä kuin käynnissä. Töltissä ei ole lainkaan liitovaihetta, ja hevosella on aina vähintään yksi jalka maassa. Töltti onkin ratsastajalle erittäin mukavaa istua, ja pehmeässä töltissä on helppo ratsastaa pitkiäkin matkoja. (Lähde: Suomen Islanninhevosyhdistys)

Kouvolalainen Irma Jäppinen on Kouvolan Suunnistajien 10-vuotisjuhlavuoden kuntosuunnistusblogisti. 58-vuotias Irma hurahti suunnistukseen yli viisikymppisenä. Sitä ennen lajeja ovat olleet ratsastus, maastohiihto ehdottomasti perinteisellä tyylillä, puulaakilentopallo, kyykkä, pyöräily 3-vaihteisella, kotitarvesammakkouinti ja hölkkä. Palkintokaapissa kiiltävät mitalit esteratsastuksen piirinmestaruudesta ja akateemisista kyykän MM-kisoista. Hyvä pohja suunnistukselle, jossa jokainen kerta on omansalainen. Tällä poikkeuksellisesti alkaneella suunnistuskaudella pääsemme lukemaan Irman ajatuksia ja kokemuksia kuntorasteista..

* Irman ensimmäinen blogikirjoitus ja blogin esittely – Kerrasta koukkuun
* Toinen blogikirjoitus – Kausi korkattu
* Kolmas blogikirjoitus – Oivallus Töröstillä
* Neljäs blogikirjoitus – Härkää sarvesta: A-radalle