Härkää sarvesta: A-radalle – kuntosuunnistajan blogi, osa 4

Nyt se on sitten tehty: Vaikka B-radatkin ovat usein olleet kumppanilleni ja minulle kohtuullisen vaikeita, ja olemme onnistuneet hölkkäämään raskaasti harhaan myös C-radoilla, viime viikolla uskaltauduimme ensimmäisen kerran A-radalle.

Joudumme kiittämään tästä ratkaisevasta siirrosta koronaa. Nyt kun rasteilla kuljetaan omin toimin, eikä aikaa oteta, järkeilimme, että kukaan ei saisi tietää, miten kauan A-radan rastien löytäminen meiltä veisi.

Paitsi että nythän minä luultavasti joudun paljastamaan sen tässä.

Varauduimme henkisesti pahimpaan. Kun pääsimme starttaamaan 6,5 kilometrin mittaiselle radalle vasta puoli kuuden maissa illalla, pidimme mahdollisena, että pimeys ehtisi laskeutua, möröt hiipiä koloistaan, ja nälkä ja epätoivo iskeä ennen kuin urakka olisi hoidettu.

Etukäteen luokittelimme myös suorituksen keskeyttämisen kunniallisten vaihtoehtojen joukkoon.

Pahimmat skenaariot eivät toteutuneet lähimainkaan, vaikka ratamestari Sami Blomqvistin piilottamat 14 rastia eivät meille täysin ongelmitta antautuneetkaan. Edes pisimmillä siirtymillä emme kuitenkaan ajautuneet pahasti harhaan. Pari kertaa pörräsimme pienesti siksakkia samoista syistä kuin Vahteron maastossa – ja esimerkiksi Tykkimäen suunnalla – parina edellisenä vuonnakin: kun polkuverkosto on tiheä, karttaa pitäisi jaksaa tutkia riittävän kärsivällisesti niin, ettei tulisi tehtyä hätäpäissään vääriä tulkintoja.

Vahteron iltaamme mahtui muutama todellinen onnistuminenkin. Kerta kerran jälkeen uskallamme entistä paremmin luopua poluista ja haarukoida suuntaa kompassia käyttäen.

Samalla kun olen itse alkanut käyttää kompassia enemmän, olen ymmärtänyt, että marketin halvin kompassi on huono sijoitus. Oman tarjouskompassini neula on ajoittain vielä hitaampi kuin omat hoksottimeni. Ja se on jo saavutus.

Ensimmäisestä A-radasta jäi joka tapauksessa kotiinviemisiksi voitonriemuinen olo – sekä auvoisa väsymys, jäykät takareidet, muutama naarmu, törkeä jano ja suossa ryvettyneet lenkkarit. Saldo vahvasti plussalla siis.

Nyt te kysytte sitä aikaa.

Saimme kulumaan radalla kokolailla tarkkaan 2,5 tuntia. 6,5 kilometrin rata venyi meidän jalkojemme alla 10,65 kilometrin mittaiseksi. Tästä on hyvä lähteä parantamaan.

Irma

Kouvolalainen Irma Jäppinen on Kouvolan Suunnistajien 10-vuotisjuhlavuoden kuntosuunnistusblogisti. 58-vuotias Irma hurahti suunnistukseen yli viisikymppisenä. Sitä ennen lajeja ovat olleet ratsastus, maastohiihto ehdottomasti perinteisellä tyylillä, puulaakilentopallo, kyykkä, pyöräily 3-vaihteisella, kotitarvesammakkouinti ja hölkkä. Palkintokaapissa kiiltävät mitalit esteratsastuksen piirinmestaruudesta ja akateemisista kyykän MM-kisoista. Hyvä pohja suunnistukselle, jossa jokainen kerta on omansalainen. Tällä poikkeuksellisesti alkaneella suunnistuskaudella pääsemme lukemaan Irman ajatuksia ja kokemuksia kuntorasteista.   

* Irman ensimmäinen blogikirjoitus ja blogin esittely – Kerrasta koukkuun
* Toinen blogikirjoitus – Kausi korkattu
* Kolmas blogikirjoitus – Oivallus Töröstillä