Kouvolalainen Irma Jäppinen on Kouvolan Suunnistajien 10-vuotisjuhlavuoden kuntosuunnistusblogisti

Kouvolalainen Irma Jäppinen on Kouvolan Suunnistajien 10-vuotisjuhlavuoden kuntosuunnistusblogisti. 58-vuotias Irma hurahti suunnistukseen yli viisikymppisenä. Sitä ennen lajeja ovat olleet ratsastus, maastohiihto ehdottomasti perinteisellä tyylillä, puulaakilentopallo, kyykkä, pyöräily 3-vaihteisella, kotitarvesammakkouinti ja hölkkä. Palkintokaapissa kiiltävät mitalit esterastuksen piirinmestaruudesta ja akateemisista kyykän MM-kisoista. Hyvä pohja suunnistukselle, jossa jokainen kerta on omansalainen. Tällä poikkeuksellisesti alkaneella suunnistuskaudella pääsemme lukemaan Irman ajatuksia ja kokemuksia kuntorasteista.   

KERRASTA KOUKKUUN

Eletään alkuvuotta 2016. Esimieheni ja ikätoverini Matti alkaa intoilla, että pitäisi kerätä porukka Jukolan viestiin. Hän on ollut siellä kerran, ja kokemus oli kuulemma unohtumattoman hieno.

Ei niin, että Matin joukkue – tai varsinkaan Matti itse – olisi tehnyt hyvän suorituksen. Mutta muuten oli ollut mahdottoman mukavaa.

Matti kärttää aikansa, mutta väki ei syty asialle. Vain minä lupaan lähteä Matin seuraksi kertaalleen kuntorasteille katsomaan, mistä lajissa on kysymys.

Olen suunnistanut viimeksi koulun liikuntatunneilla 70-luvulla. Mielikuvissani laji on sekä vaikea että tylsä. En muista, miten kompassi toimii. Karttamerkinnöistä tunnistan tien, järven ja talon. Ajattelen kuitenkin, että kun kerran pidän hölkkäämisestä, voin Matin mieliksi juosta yhden kevätillan hänen perässään pitkin metsiä.

H-hetki koittaa 18. huhtikuuta 2016 Kuusankosken Urheiluseuran rasteilla Niivermäessä. Matilla on mukanaan kaksi kompassia, joista toisen hän työntää minun käteeni. Valitsemme 1,5 kilometrin mittaisen C-radan, jolla on kuusi rastia.

Löydämme kaikki rastit, mutta onnistumme tärväämään radalla lähes 47 minuuttia. Iso osa ajasta menee siihen, että Matti yrittää selittää minulle, miten kompassia ja emitiä käytetään ja karttamerkkejä tulkitaan.

Tulos on kaikilla mittareilla surkea, mutta minun päässäni käy kummallinen naksahdus. Jään kerralla koukkuun.

Jo viikon päästä olen rasteilla uudelleen. Tällä kertaa olen värvännyt joukkueeseemme kolmanneksi pyöräksi miesystäväni Ollin. Hänen suunnistustaitonsa ovat samaa luokkaa kuin omani.

Juoksemme rasteilla muutaman viikon kolmistaan, mutta sitten muut kiireet pudottavat Matin kelkasta. Emme Ollin kanssa edes harkitse lopettamista. Ollille on käynyt samoin kuin minulle; näyttää siltä, että suunnistustauti on hyvin tarttuvaa sorttia.

Olen mapittanut kaikki tähänastiset karttamme. Niitä on 70, valtaosa KS-iltarasteilta. Tilaisuuksia olisi toki ollut tarjolla paljon enemmänkin, mutta kun toinen meistä tekee vuorotyötä, pidän suunnistuskertojemme määrää hyvänä. Suunnistus on sitä paitsi vain yksi harrastus valikoimassamme.

Vaikka kokemusta on karttunut, taidot eivät ole kehittyneet kovin paljon. Meidän nimemme ovat useimmiten tulosluettelon häntäpäässä. Meitä se ei haittaa pätkääkään. Joka ikinen kerta olemme olleet metsästä tultuamme sitä mieltä, että kannatti lähteä rasteille – silloinkin, kun olemme eksyneet ja kaatuilleet kaatosateessa ja pohtineet puolivakavissamme, joko Vapaaehtoisen pelastuspalvelun joukot ovat haravoimassa maastoa meidät paikantaakseen.

Neljäs kuntosuunnistuskeväämme alkaa erilaisena kuin edelliset. Tähän saakka meitä on hemmoteltu erinomaisella palvelulla, mutta koronan takia joudumme nyt olemaan omatoimisia ainakin alkukaudesta. Onneksi lajia ei tarvitse laittaa kokonaan tauolle. Nyt kun elämässä on ennennäkemättömiä rajoituksia ja haasteita, pelkoakin, on hienoa, että metsässä liikkuminen on edelleen sallittujen nautintojen joukossa.

Iltarasteilla tavataan – turvaetäisyyden päästä!

Irma