Ekoja kertoja – kuntosuunnistajan blogi, osa 6

Tällä viikolla havahduin siihen tosiasiaan, että olen tänä vuonna saanut kokea koko joukon niin sanottuja ekoja kertoja. Mainio saalis tässä iässä!

Ekojen kertojen sarjan avasi ensimmäinen omatoimisuunnistus huhtikuussa Haanojan Haalin maastossa. Kokemus oli sujuva ja mukava, vaikka jäinkin hiukan kaipaamaan ajanottoa ja kisatunnelmaa.

Seuraavana oli vuorossa piipahdus vieraissa: toukokuussa päätimme vakituisen suunnistus- ja elämänkumppanini kanssa kokeilla ensimmäistä kertaa, miltä maistuvat Keskilaakso-rastit. Hyvältä maistuivat, puhumattakaan roskaruoka-ateriasta, jonka hotkaisimme heti suorituksen päälle teinityyliin Keltakankaan ABC:n parkissa, auton ikkunat huurussa.

Vakioseuralaiseni toteutti yhden kesän ekoista kerroista ilman minua. Tavallisesti etsimme ja eksymme aina yhdessä, mutta toukokuussa mies lähti uhkarohkeasti rasteille Iittiin yksin. Ilmeisesti operaatio oli onnistunut, koska hän löysi pois metsästä. Kotikenttäetu saattoi vaikuttaa asiaan; mies on kotoisin Iitistä.

Toukokuulle ajoittui myös ensimmäinen A-ratasuorituksemme, josta kerroin neljännessä blogikirjoituksessani.

14. heinäkuuta ekojen kertojen helminauhaan liittyi suunnistushistoriamme ensimmäinen hylätty suoritus. Voihan Selänpään romput, sanonpahan vain!

Matkalla Selänpäähän muistelimme jonkin edellisten kesien suorituksen perustella, että sielläpä taisikin olla sellaista mukavaa, helppokulkuista kangasmetsää. Sana ”romput” oli meille vieras, emmekä vaivautuneet ottamaan selvää, mitä se tarkoittaa.

Niinpä kuvittelimme haastavamme itseämme miellyttävän kohtuullisesti valitsemalla 4,2 kilometrin mittaisen B-radan sen sijaan, että lähtisimme yrittämään A:ta.

Olisi pitänyt ymmärtää, mitä Mikko Kekki tarkoitti toivottaessaan meille tsemppiä ei vain kahteen, vaan kolmeen tai neljään kertaan, monimielinen ilme hikisillä kasvoillaan.

Oli siellä pari siivua sitä kangasmetsääkin. Mutta ennen kaikkea siellä oli loputtomasti nousua ja laskua. Niitä riivatun romppuja.

Ensimmäiset viisi rastia selvitimme vaivattomasti, jos tolkutonta puuskutusta, hikoilua ja säädyttömiä sykelukemia ei oteta lukuun.

Mutta kuudetta rastia emme koskaan löytäneet, vaikka tongimme metsää mäyrien lailla ainakin puolen tunnin ajan. Muun vaivan ohella ehdimme panna merkille, että mustikoita on paikoin valtavasti ja ne alkavat olla kypsiä.

Illan alkaessa uhkaavasti hämärtää päätimme haistattaa pitkät koko kuutosrastille mutta etsiä loput neljä. Varmuuden vuoksi kävimme ensin vaunulla kysymässä toimitsijoilta, olisiko heillä ollut kyseisenä iltana hinku päästä kotiin ennen puoltayötä. Urhoollisesti he viittilöivät meitä jatkamaan. Sellaista on omistautunut seuratoiminta!

t. Irma

Kouvolalainen Irma Jäppinen on Kouvolan Suunnistajien 10-vuotisjuhlavuoden kuntosuunnistusblogisti. 58-vuotias Irma hurahti suunnistukseen yli viisikymppisenä. Sitä ennen lajeja ovat olleet ratsastus, maastohiihto ehdottomasti perinteisellä tyylillä, puulaakilentopallo, kyykkä, pyöräily 3-vaihteisella, kotitarvesammakkouinti ja hölkkä. Palkintokaapissa kiiltävät mitalit esteratsastuksen piirinmestaruudesta ja akateemisista kyykän MM-kisoista. Hyvä pohja suunnistukselle, jossa jokainen kerta on omansalainen. Tällä poikkeuksellisesti alkaneella suunnistuskaudella pääsemme lukemaan Irman ajatuksia ja kokemuksia kuntorasteista..

* Irman ensimmäinen blogikirjoitus ja blogin esittely – Kerrasta koukkuun
* Toinen blogikirjoitus – Kausi korkattu
* Kolmas blogikirjoitus – Oivallus Töröstillä
* Neljäs blogikirjoitus – Härkää sarvesta: A-radalle
* Viides blogikirjoitus – Tauon jälkeen tositoimissa