Sari Vääränen raportoi EM- ja MM-hisuista: (Itä)vallankumous

Tulipa käytyä reissussa. Tarkoituksenani on kirjoitella muistelmia hiihtosuunnistuksen arvokisaviikosta Itävallan Obertilliachissa, mutta kirjoitukseni saattaa lipsahtaa välillä myös muutamaan ajatukseen hiihtosuunnistuksen kehittämisestä ja heränneistä ajatuksista matkan varrella niin hiihtosuunnistuksesta kuin ylipäätään hisukilpailuiden järjestämisestä.

Tosiaan, etelä-Tirolissa kamppailtiin viime viikon aikana niin aikuisten EM-mitaleista, kuin myös junnujen MM- ja nuorten EM-mitaleista. Mukana reissussa oli kaikkiaan viisi Kouvolan Suunnistajien urheilijaa (Mirka, Tuuli, Elmeri, Henna ja Sari), joka on melkoisen suuri luku, jos ajatellaan, että kaikkiaan urheilijoita oli  33. Vain SKvuoksi pystyi pistämään paremmaksi seitsemän urheilijan joukkueella. Periaatteessa lukema on heilläkin sama, sillä heidän listoilla oli kaksi Viron vahvistusta, jotka siis näissä kilpailuissa edustivat Viroa, mutta kotimaan kisoissa SKvuoksea. Kouvolan Suunnistajien profiloituminen hisuseuraksi ei siis ajatuksena liene tuulesta temmattu.

Itsehän olin mukana varanaisen roolissa, eli lähtöviivalle pääsisin vain, jos joku sairastuisi tai loukkaisi itsensä. Tyrmäystippani taisivat lipsahtaa vääriin mukeihin, sillä startteja ei minulle tullut 😉 Sen sijaan treenailin Alpeilla auringon paisteessa huippubaanoilla ja katselin muiden edesottamuksia kilpailupaikalla. Sanoisin siis, että plussan puolelle jäin kuitenkin!

Aurinkoinen ilme!

Vikana päivänä pääsin itsekin urille naisten viestirataa kiertämään. Kyllä oli mukavaa, vaikka lunta satoikin niin, hiutaleet tukkivat sieraimeni. Näkökykyni säilyi kuitenkin vanhan kunnon veteraanilippani ansiosta. Monet urheilijat eivät olleet lippaa hoksanneet ottaa kisoihin lainkaan mukaan. Johtunee luultavasti siitä, että se nyt vaan on tosi juntti kapistus, ja vain harvat sen siksi edes omistavat. Kosteutta oli ilmassa kuitenkin sen verran paljon, että visiirilasi meni helposti huuruun, joten siitä oli monelle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ensimmäinen havaintoni ja neuvoni olkoonkin siis: veteraanilippa vakiovarusteeksi kaikille kisareissuille! Juntinpaa on lentää nenilleen tai tehdä virhe näkökyvyn puutteessa, sen sijaan että näyttää pikkuisen epätrendikkäälle.

Aikuisten sarjassa Suomi ei juurikaan menestystä saavuttanut. Sen sijaan juniorisarjoissa saatiin mitaleitakin. Kirkkaimman mitalin hoiteli kotiin oma seuralaisemme Suutarin Tuuli! Tuuli aloitti kisaputken vakuuttavasti jo sprintissä, ollen neljäs. Ensimmäisen päivän sprintti jouduttiin nuorten osalta hylkäämään. Ongelmat alkoivat siitä, kun kilpailua edeltävänä yönä kisa-alueelle satoi puolisen metriä uutta lunta. Järjestäjillä oli kova homma avata urat ja lähtöjä jouduttiin siirtämään eteen päin. Kun lähtö sitten lopulta koitti, olivat paukut jo ilmeisesti käytetty, sillä lähdön järjestelyt tökkivät pahasti. Urheilijoita päästettiin starttaamaan vääriin aikoihin ja toiset saivat kartan luettavaksi jo paria minuuttia aiemmin kun taas toiset vasta lähtöhetkellä. Tietenkään tällaista kisaa ei voida hyväksyä, niinpä tulokset mitätöitiin ja kisat järjestettiin seuraavana päivänä uudelleen.

Noh, sattuuhan näitä ja mitä näitä sanontoja nyt on… mutta kuten reissukämppikseni Pirjo Valjanen tilanteesta hyvin totesi: asia voidaan kyllä ymmärtää, mutta sitä ei voida hyväksyä. Kun järjestetään arvokilpailut, täytyy perusasioiden olla niin hyvin hoidossa, että vastaavanlaista ei voi sattua. Ja tämä ei suinkaan ollut kisaviikon ainoa vastoinkäyminen. Havainto numero kaksi onkin siis: hyvän kilpailun järjestämiseen ei riitä hyvä tahto ja kauniit ajatukset; tarvitaan riittävästi toimitsijoita ja kaikilla tulee olla tieto siitä, mitä tehdään ja miten tehdään.

Vaikka järjestäjillä oli paljon muitakin ongelmia ja vastoinkäymisiä järjestelyissä koko viikon ajan, on meillä täällä Suomessa kuitenkin myös opittavaa muiden tavasta järjestää hisukilpailut. Meillähän tyypillisesti harvoin ilmenee ongelmia järjestelyissä, rutiinit ovat rautaisia ja kokemus kertoo miten hommat hoidetaan. Erityiskehuja voi antaa suunnistusmaailmassa etenkin toimivasta tulospalvelusta; harvassa lajissa on tulokset yhtä nopeasti ja helposti saatavilla netissä, kuin mitä suunnistuksessa.

Aamulla päästiin uria aukomaan.

Noh, mutta takaisin niihin ongelmiin. Itävallan kilpailuissa oli mielenkiintoista huomata, miten pieni organisaatio lopulta hoitaa kisojen etukäteisvalmistelut ja miten nopeasti radat ja urat valmistuivat. Käytännössä kunkin kisan urasto ajettiin joko edellisenä iltana tai samana aamuna, riippuen olosuhteista. Urastot olivat silti varsin hyvät ja reitinvalinnat vähintäänkin haasteellisia. Suomessahan tyypillisesti urastojen ajaminen aloitetaan jo viikkotolkulla etukäteen ja urat ovatkin meillä monesti kuin rautateitä. Ei siis pidä ihmetellä, että erilaisissa olosuhteissa suomalaiset eivät pystykään samantasoisiin suorituksiin kuin kotimaassa. Pehmeät urat, isot kierrot ja jyrkät laskut sekä nousut eivät ole meille tuttujuttu. Havainto numero kolme: kokemusta erilaisista olosuhteista tarvitaan. Voisiko Suomessa siis joskus päästää järjestäjätkin helpommalla ja vaatia urastoilta vähän vähemmän?

Ettei lipsahda liian paatokselliseksi, niin kehutaanpa vielä vähän meidän Tuulia. Ei ole nimittäin mikään itsestäänselvyys ottaa nuorten MM-kisoissa mitalia. Niin nuorissa kuin aikuisissa fysiikan rooli hiihtosuunnistuksessa on kasvanut vuosi vuodelta; hiihtovauhtia täytyy löytyä, mikäli mitaleille mielii.

Sivusta seuranneena oli välillä jopa hupaisaa seurata (etenkin naisten) suurta skaala niin hiihtovauhdissa kuin tekniikassa. Joidenkin hiihtäjien viereen teki mieli heittää pipo, jotta näkee liikkuuko hiihtäjä lainkaan. Mutta ei Tuulin kohdalla. Näki jo kaukaa, kun tuo raketti pyyhälsi stadionille aivan omaa vauhtiaan verrattuna muihin kilpakumppaneihin. Ei voinut kuin ihailla sitä intoa, voitontahtoa ja energiaa, mikä tuosta nuoresta tähdestä säkenöi! Itseluottamus ruokkii lisää menestystä ja antaa virtaa ja nälkää myös muille. Voittajan on aina helpompi hymyillä.

Viimeinen havaintoni olkoonkin: On keskimäärin mukavampaa voittaa, kuin olla toinen.

-Sari Vääränen-