Kaikki blogijulkaisut tällä sivulla uusimmasta vanhimpaan allekkain – lukunautintoa kaikille 😉
15.5. Pummipohdintaa: pummissa, pummista pummiin
Sanasta PUMMI mieleeni tulee ensimmäiseksi kiitollisuus. Olen kiitollinen etelä-suomalaiselle vaimolle, josta luin aikoinaan Kouvolan Sanomista. Vaimon mies oli Ruotsin-laivalla palaamassa kotiin, kun tämän kaveri soitti ja kysyi, lähdetkö tänään Jukolan Viestiin. Porukasta uupui yksi veljes. Mies ei ollut koulu- ja armeija-aikoja lukuun ottamatta suunnistanut, mutta se ei ollut este, joten hän soitti vaimolle ja kysyi, sopiiko lähteä (olihan hän juuri ollut risteilemässä). Kätevää, kun voi suunnistaa yöllä, sillä vaimo antoi luvan lähteä, jos mies laittaa lapset ensin nukkumaan.
Kiitos vaimo! Mies teki vuosisadan pummin, oli neljättä tuntia kartan ulkopuolella, mutta löysi lopulta vaihtoon. Joukkueen kokonaisaika muuttui korkean tuntimäärän takia minuuteiksi, ja he olivat hetken tietokoneohjelmassa voittajina. Lehtijutun luettuani rohkenin lähteä ensimmäisen kerran Venlojen Viestiin ja suhteeni pummeihin rentoutui.
Minua kiinnostaa, miten pummi oikein määritellään. Kysyin sitä kolmelta huippusuunnistajalta. Jani Lakanen määritteli pummin harrastajan termiksi selvälle suunnistusvirheelle, jolloin on tapahtunut selkeää ajanhukkaa. (Kuten vaimon miehelle kävi.)
Merja Rantasen mukaan pummeja on monenlaisia, mutta niitä yhdistää se, että suunnistaja ei tiedä, missä hän on. Tero Föhr määrittelee pahimmat pummit asioiksi, jotka haluaisi unohtaa. Kun ei tiedä, missä on ja paikan selvittäminen vie aikaa. Vaikka näiden huippujen ohje on, että itse tilanteessa pummi on unohdettava eikä sen saa antaa vaikuttaa jatkosuoritukseen, pitkäaikaisesti he tuntuvat muistavan pumminsa.
Merja Rantasen ilmeestä huomaa heti, että hän ei tiedä, missä hän on. Koskahan se valkenee Merjalle?
Jani kirjoitti sähköpostissaan uunituoreen 10Milan pumminsa yksityiskohtaisen kaaren. Kaksi minuuttia ja viisitoista sekuntia olivat hänelle omien sanojensa mukaan jättipummi. (Eikö se ole sekä suunnistuksessa että oikeassa elämässä vähän tylsää, jos ihan aina tietää, missä on ja mitä on tekemässä?)
Tero muistaa kahdeksantoista vuoden takaa testisuunnistuksen Vuohijärven suppamaastossa. Flunssainen nuorukainen teki virheitä eikä päässyt Jukolan ykkösjoukkueeseen. Merjan muisti riittää uransa alkutaipaleelle oravapolkuviestiin, jossa häntä neuvottiin seuraamaan suunnistuskaveri Juhaa. Juhan kanssa hän sitten seikkaili kartan ulkopuolella järven rannalla. (Pummaus on kivempaa yhdessä.)
Nämä huippusuunnistajamme kirjoittavat pummeista sanarikkaasti. Merjan “karmaisevin pummi” tapahtui Sveitsissä, missä hän ensin luki väärää rastiväliä ja sen jälkeen hän lähti “klassisesti korjaamaan tuota virhettä ja kosautti oikein ison pummin”.
Suunnistuslukion valmentaja Tero Föhr opettaa oppilailleen, miten olla pummin jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Janin mielestä pummien tekeminen ei ole millään muotoa suunnistuksen tarkoitus edes harrastustasolla. Hän neuvoo tekemään virheet harjoituksissa, niin ei tarvitse kilpailuissa pummailla. Mutta miten pummeista toivutaan ja jatketaan suoritusta? Niitä tuntuu tulevan oli suunnistaja sitten millä tasolla tahansa. (Ihmisen tekemä inhimillinen virhe?)
Huippujen ohjeet:
– Pummin jälkeen on tärkeä jatkaa omaa hyvää suoritusta kuin mitään ei olisi tapahtunut.
(Herää kysymys, auttaako suoritusta, jos muussakin elämässä osaa tuon taidon mokiensa jälkeen.)
– Usein pummatessa palautuu fyysisesti, mikä helposti aiheuttaa aggressiivisuuden tunteen. Siksi pummin jälkeen saattaa lähteä rastilta liian kovaa, mistä seuraa helposti uusi virhe tai jopa loukkaantuminen.
(Meikäläisen tasolla pummit aiheuttavat ennemmin lievää masennusta ja ahdistusta sekä kokonaisvauhdin laskua.)
– Joillekin pummin jälkeen voi syntyä korostunutta varovaisuutta.
(Entä jos suunnistaa koko ajan korostuneen varovaisesti?)
-Virheen/pummin tulee olla opeteltu signaali keskittyä vielä tarkemmin suunnistamaan seuraavaa rastiväliä.
(Ei mitään lisättävää.)
Olisiko Jani Lakaselle jäänyt pummin jälkeen hieman aggression tunnetta päälle?
Jani toteaa, että onneksi kaikkea voi oppia, myös rauhallisuutta, jota hyvässä suunnistussuorituksessa tarvitaan. Tero on muuten Hankasalmen Suunnistuslukion suunnistusvalmentaja. Koska uudessa opetussuunnitelmassa on ilmiöviikkoja, Tero varmaan pitää pummiviikkoja oppilailleen. Jos Merja olisi opettajana, oppilaat toipuisivat pummirastista puhumalla seuraavalle rastille asti ääneen edessä olevia maastokohteita. Tunneilla he piirtäisivät ja kirjoittaisivat pumminsa “auki” ja kävisivät läpi pummin aikana kokemiaan tuntemuksia ja ajatuksia.
Sen verran ovat itsellä lukio-opinnot unohtuneet ja suunnistus välillä hakusessa, että haluaisin käydä uudelleen aikuissuunnistuslukion. Pakko kuitenkin tyytyä blogin kirjoittamiseen. Kisojen jälkeen, kun saan kirjoittaa muustakin kuin suunnistuksesta, aion aloittaa Pummiblogin. Minua kiinnostaa pummien vaikutus suunnistajan muuhun elämään. Tulossa on kirjoituksia ainakin aiheista
– Pummit ja kyky poistua epämiellyttävistä tilanteista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan
– Pummit ja äänenkäyttö kovassa rasituksessa
– Pummit ja tuntemusten käsitteleminen
– Pummit ja rauhallisuus
Loppuun vielä Janin ohje suppamaastosuunnitukseen: Tyypillinen pummi liittyy samaistumisvirheeseen. Suppamaastossa on helppo kuvitella muodot täsmäämään. Suunnistaja kuvittelee juoksevansa oikeassa kohdassa, mutta eteneekin viereistä lähes identtistä maastomuotojen kohtaa väärään paikkaan.
Tuosta viimeisestä ohjeesta tuli mieleen blogiaihe.
– Pummit ja samaistumisvirheet ihmissuhteissa – alalajina parisuhde
(Etelä-suomalainen vaimo ja miehensä ovat varmaan jo kokeneet tämän.)
29.4. Olohuonesuunnistajien joukko lisääntyy
Viime blogikirjoituksessa oli neljä valokuvaa. Nyt ei ole yhtään. Kyselin sähköpostilla Ylen ohjaajalta Markku Mäkäräiseltä ja juoksukuvaaja Timo Mikkolalta ajatuksia SM-keskimatkan 2018 kisojen WRE (Kansainvälisen suunnistusliiton maailmanrankiosakilpailu, sarjat H21 ja D21) -osuuden televisioinnista. Sain nopeasti molemmilta hyvät vastaukset, joten kyselin herroista vielä kuvia. Ei vastauksia. Sama tulos entiseltä Jukolan Yön radiolähetyksien rastikuiskaaja Pertti Tapolalta. Ovat tottuneet olemaan salamavalojen toisella puolella. Eikä mulla riitä itsestäni joka juttuun hyvännäköisiä kuvia.
Ei vain tämä omien kasvojen julkisuudessa esillä oleminen vaan myös elämään tulleet uudenlaiset painajaiset taitavat kuulua blogikirjoittajan arkeen. Havahduin unesta yksi yö ahdistuneena ja hikisenä. Onneksi kaikki oli vain unta, jossa televisiohaastattelija oli poiminut minut ihmisjoukosta ja sanoi, että olen koko ajan halunnut haastatella juuri sinua. En muista haastattelun aihetta, mutta itse puhuin tauotta suunnistuksesta ja siirsin jutun aina taidokkaasti tavalla tai toisella takaisin suunnistukseen. Lopuksi ymmärsin jo hieman hävetä omaa innokkuuttani ja sitten heräsin. Taisi päivätodellisuus hiipiä suoraan unimaailmaan, kun olin jo hieman epätoivoisesti miettinyt jutunjuurta tähän blogikirjoitukseen.
Tuli mieleen ystäväni, joka pyysi kerran, että vinkkaisin, jos hän puhuu liikaa suunnistuksesta (Henkilön nimeä en mainitse, mutta näitähän löytyy.). Nauroin, että minulle se ei ole liikaa, mutta toki jollekin ei-suunnistavalle voi olla, ja totta puhuen varmaan onkin. Tiedättehän sen tunteen, kun voi kontrolloimatta puhua pummeista, ratavalinnoista, levy- ja peukkukompassin eroista, miten kehittyä nopeana leimaajana, vertailla yösuunnistuslamppuja, kuvailla kaatumisia ja silmävammoja ja miettiä koko suunnistushistorian aikaisten karttojen parasta arkistointimenetelmää ja ja ja vaikka mitä… Eikä toisen kasvoilla ole sitä kiusallista “Miten toi nyt taas onnistui alkaan jauhaan suunnistuksesta?” -ilmettä
Tosin veikkaan ja olen ollut huomaavinani, että suunnistuksen ystävien määrä on suuri ja lisääntyvä myös ei-suunnistavissa. Tuttavani jaksavat kuunnella juttujani hieman pitempään kuin ennen. Iso kiitos televisio- ja radiolähetyksille, kun myös sohvaperunat ja penkkiurheilijat voivat suunnistaa oltiin sitten viettämässä Suunnistajien Juhannusta Jukolassa tai sprinttikisaa keskellä Porvoon idyllistä vanhaa kaupunkia. Sitähän tuntee itsensä melkein valmentajaksi, kun voi huutaa huippusuunnistajalle olohuoneesta, että “ton reitin oisin itekin valinnut” tai “nyt pysähdyt, kokoot ittes, katot karttaa ja lopetat ton rastin ympärillä pyörimisen, ei kestä enää …”
Televisioinnista vastaava ohjaaja Markku Mäkäräinen on työssään kuin talven tauon jälkeen metsään kirmaava suunnistaja. Vuohijärven suppamaasto on hänen mukaansa myös treeniä Lahti-Hollola Jukolaa varten, varsinkin kun Yle lähettää tänä vuonna edellisvuosia laajemmin ja kattavammin kesäyön lähetystä. Aivan kuten suunnistajille niin myös televisioinnista vastaaville jokaisen kilpailun ainutlaatuisuus tulee uudesta maastosta ja uusista radoista. Putosiko suunnistaja suppaan ja ehtikö kuvaaja mukaan? Mäkäräinen ja ohjaajapari Olli Härkki tekevät ohjelman suunnittelussa yhteistyötä kisan ratamestareiden kanssa. Katsotaan ratojen rytmitys ja väliaikarastit.
Rataesittelyjen juoksukuvien kuvaajalle Timo Mikkolalle työ on sekä hauskaa että vaativaa. Välillä lihaksia hapottaa, pitää valita kameravakaajaan epätasaiseen maastoon sopiva asetus ja yllättäen löytääkin itsensä kivikoista ja risukoista, vaikka juuri niitä halusi välttää. Uranvaihto häivähtää Mikkolalla mielessä, kun Jukolan Yön jälkeen on aamulla kuvattava vielä Guergioun ja Hubmannin kaltaisten huippujen lopputaisto. Onneksi muisti on lyhyt.
Yle lähetti ensimmäisen koko yön kestävän radiolähetyksen Tammisaaren Spjutsöbölen Jukolasta vuonna 1976. Saman vuoden ensimmäinen televisiolähetys kesti tunnin. Rastikuiskaajat ovat siitä asti välittäneet kisa- ja kesäyön tunnelmia rastipiiloistaan. Heidän kuiskaamisesta käheät äänensä, kuten tähän juttuun kommentteja antaneen toimittaja Pertti Tapolan, ovat käsite suomalaisille radiokuulijoille, olivatpa nämä suunnistuksen ystäviä tai eivät.
Mediasta katsojan mieleen jää helposti kuvia hurjaa vauhtia kiitävistä laihoista ja lihaksikkaista urheilijoista, joiden suunnistus sujuu ja etenee mitä vaikeimmissa maastoissa, joiden pummit kestävät sekunteja ja joiden askel on kevyt kuin keijuilla. Jotta ei olisi vaaraa, että julkisuuskuva suunnistuksesta yksipuolistuisi, päätin näiden haastattelujen innoittamana ohjata ja kuvata itse videon omasta suunnistuksestani tähän blogikirjoitukseen. Koska en ole ammattilainen ja suunnistuskävelyvideon ottaminen selfienä on haastavaa, ei video ehtinyt mukaan. Pahoittelen! Mutta voitte katsoa ammattilaisten työn jälkeä Yle TV2-kanavalta lauantaina 26.5.2018.
15.4. MINÄ ja SM-keskimatkan 2018 kisan johtoryhmä
Ei ole ihan helppoa aina tää blogin pitäminen. Koko ajan pitäisi tekstin pyöriä suunnistuksen ja kisatouhun ympärillä. Ja koska mulla onneksi vielä sattuu olemaan muutakin elämää, päätin päästä helpolla ja mennä tapaamaan SM-keskimatkan kisaorganisaation johtoryhmää. Olin pyytänyt seuran hovikuvaajan Minna Väänäsen paikalle, joten otettiin ihan valokuviakin. Musta mä näytän aika kivalta noissa kuvissa.
Eka kuva on musta ja Kyyrösen Heikistä. Hän ois ollut toisessa kuvassa paremman näköinen, mutta mä en, joten valitsin ton. Mutta siis Heikki on kisaorganisaation pomo. Vaihtu lennossa Vesasta Heikiksi, kun Vesalle tuli työesteitä. Heikki on eläkkeellä ja hyvä niin, koska hommia riittää. Hän on ollut työelämässä johtotehtävissä ja kertoo tykkäävänsä, kun saa taas häärätä joka puolella. Kisajohtajan tehtävää hän kuvaa jonglöörin hommaksi. 20 keppiä pystyyn ja niiden päälle lautaset pyörimään. Jönglööri rientää antamaan lisää vauhtia, jos lautanen meinaa tipahtaa pyörimisenergian alkaessa hyytyä. Kokouksesta päätellen liikettä riittää. Itse kisapäivänä Heikki aikoo pikkutakki ja kravatti päällä taputtaa kutsuvieraiden kanssa maaliin tulijoille.
Heikiltä tulee kommentteja ja neuvoja pieniin ja suuriin linjoihin.
– “Yksityiskohdat ovat tärkeitä, niistä syntyy hyvä kokonaisuus.”
– “ Kaveria pitää neuvoa.”
– “Yllätyksiin on hyvä varautua” ja kertoo tarinan 70-luvun Jukolasta, kun karttaa viime hetkellä vaihdettiin ja kirjapainot olivat lakossa. Ja samaan hengenvetoon tarina tornadosta juuri ennen Sippu-Jukolaa.
Heikki on tarinamiehiä, mutta myös asiat tulevat käsiteltyä.
Sitten on Särkän Upi, joka tosin kuvassa näyttää ihan joltain ihmettelevältä nuorelta mieheltä eikä infosta, ravintolasta, tavarahankinnoista, palkinnoista ym. vastaavalta. Toisessa kuvassa hän olisi ollut aikuisen miehen näköinen, mutta siinä mä näytin ihan siltä, että mulla ois kaksoisleuka.
Oon huomannut, että Upi ei viihdy pitkään suunnistusradoilla vaan hänellä on aina hirveä kiire. Varmaan just hankkimaan kisoihin kaikenlaista tavaraa vesimukeista vessoihin. Onneksi Upilla on alaorganisaatiossaan ravintolavastaava Riikka Hillo. Pakko sanoa, että meidän seurassa ei valita ihmisiä tehtäviin sukunimen mukaan, muutenhan mä olisin järjestyksen- tai liikenteenvalvonnassa antamassa vähintään rikesakkoja ihmisille ja näin keräämässä seuralle rahaa.
Kokouksessa Hillo julkaisi ruokalistan. Yllättävää suunnistajille, tarjolla on kanapastaa, kinkkukiusausta ja kasvispastaa, joten hiilarit ja protskut ovat kohdillaan. Ja tietysti salaattia. Erityisen tärkeä on tarkka hygieniasuunnitelma, kun ollaan aivan supassa siellä Vuohijärvellä. Ja jälkkäriksi on myynnissä Kouvolan Lakritsin lakua. Ihan vaan paikallisen lakun takia kannattaa tulla kisoihin, on se niin hyvää.
Otettiinpa vielä kuvia musta ja talousvastaava Jorma Laukkasesta. Oikeesti Jorma on ammattitaitoinen ja hyvä raha-asioiden pyörittäjä, vaikka kuvasta voi saada aivan toisen käsityksen. Kahdessa muussa kuvassa näytti siltä, että mulla ois mokoma taas se kaksoisleuka. Toisessa kuvassa Jorma näytti ihan kuin se ois rakastunut muhun ja toisessa taas aivan liian lempeältä, että “tulkaa vaan kaikki hakemaan rahaa täältä”. Mies sentään pyörittää 100 000 euron budjettia.
Budjetti olisi aika paljon isompi ja varmaan miinuksella, jos ei olisi hieno lista sponsoreja. Niistä uusin on UPM-Kymmene. Muita on niin paljon, että arvoin tähän esiteltäväksi kolme: VTM Putkistohuolto Oy, Jätehuolto E.Parkkinen Oy ja Jätehuolto Oy. Aikamoinen arvontatulos, mutta ainakin putkistot ja jäteasiat ovat kunnossa. Niin pitääkin, kun kisa-alueella liikkuu parhaimmillaan liki 3000 ihmistä.
Alla on vielä yksi kuva, jotta kukaan ei luule, että Kouvolan Suunnistajien kokouksissa aina hymyillään, tuijotetaan toinen toisiaan silmiin tai näytetään muuten vaan vähän tyhmiltä. Kisasuunnittelu vaatii keskittymistä, vaikka Hillo räplääkin kännykkää ja oikealla hallituksen sihteeri Noora Hyyrynen valmistelee pian alkavaa hallituksen kokousta ja sen jälkeen alkavaa seuran vuosikokousta. Vieressäni rennosti istuva herra on seuran puheenjohtaja Mikko Kekki, joka tuli kokoukseen myöhässä eikä rangaistuksena päässyt yhteiskuvaan kanssani. Mikko vastaa esimerkiksi tulospalvelusta ja tietotekniikasta, mutta tipahdin kärryiltä kun niistä puhuttiin. Sen verran ymmärsin, että ei ole ongelmia. Joten ei sitten muuta.
Kuvat: Minna Väänänen.
18.3. Virtasten lasten menovinkit Kouvolassa
Esittelen teille kuvitteellisen suunnistusperheen Virtaset: Äiti Marjaana D40, isä Petteri H45, lapset Viljami H16, Sandra D12 ja Eveliina D9 sekä Rokki-koira.
Kuvitteellinen kuvitteellisen perheen keskustelu SM-keskimatkan kisan jälkeisellä viikolla:
– Iskä, miks me vaan suunnistettiin siellä Kouvolassa? (Keskustelun aloittaa Viljami, joka on tauon jälkeen alkanut kommunikoida vanhempiensa kanssa pahimman murrosiän helpottaessa.)
– Eiks kaikki halunnu suunnistaa, vai? (Isä orastavan närkästyneenä.)
– Tottakai! (Kaikki lapset ja äiti toteavat yhteen ääneen.)
– Mut ois ollu aika siistii käydä Repovedellä www.repovedenkansallispuisto.fi , vaikka laskeutumassa köysien varassa Olhavan vuorelta. Rokki ois ainaki tykänny. (Vanhemmat vaihtavat merkittävän katseen esikoisensa selän takana.)
– Eiku TYKKIMÄKEEN!! www.tykkimaki.fi (Eveliina huutaa, koska ajattelee, että ei muuten tule kuulluksi.)
– Siellä Jaalan Verlassa, ihan sen kisakeskuksen lähellä, ois ollut UNESCO:n maailmanperintökohde, se vanha Verlan puuhiomo ja pahvitehdas www.verla.fi . Kuulemma ihan huippupaikka, varsinkin jos ottaa opastuksen. (Äiti melkein pyörtyy kuunnellessaan Sandraa.)
-Ootteks te selanneet netistä Kouvolan matkailusivuja www.visitkouvola.fi , kun ois pitänyt valmistautua kisoihin? (Isä enää osittain närkästyneenä.)
– No vähä, ku ois ollu kiva tehä muutaki ku suunnistaa. Ja se Kouvola on kyl kaikkee muuta ku betonia www.betonihelvetti.fi , onnettomia ihmisiä ja tylsyyttä. Voitasko me Kooässän www.kouvolansuunnistajat.fi seuraavien kisojen jälkeen jäädä sinne vähä pitemmäks aikaa? (Viljami, Sandra ja Eveliina yhteen ääneen, kerrankin.)
-Tottakai! (Yllättyneet vanhemmat ylpeinä lapsistaan.)
Ihan totta, tässä ollaan Kymijoen pärskeissä! Kuva: SeikkailuviiKari Oy.
Kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä olivat Viljami, Sandra ja Eveliina löytäneet Kouvolasta. Ja sitähän löytyy lisää. Olin harjoittamassa talvilajiani matkaluistelua Kuusaanlammen radalla, jota pyörittää Seikkailuviikarit www.seikkailuviikari.fi . Kysyin matkailufirman viikari Kari Niemeltä, minne hän veisi Virtaset tai kenen tahansa kisasuunnistajan toukokuussa. Pilkkihaalariin pukeutuneesta Niemestä näkyivät juuri ja juuri pakkasen purema nenänpää ja keväästä innostuneet silmät, kun hän alkoi kertoa firmansa palveluista:
“Olhavalta laskeutumista ja nokipannukahvit nuotiolla, melontaa Repovedellä tai kumivenereissu Kymijoella”.
Olen itsekin kokenut nuo kaikki elämykset! Suunnistusseuralle voin suositella porukalla kumivenereissua. Välillä kosken kuohuissa ja seuraavassa hetkessä joen kapeassa haarassa, missä keväinen luonto on yllättävästi trooppisen maagista.
Suunnistustalkoilijapoikani Kristo (13-vee) komppaa Eveliinan valintaa Tykkimäen Huvipuistosta, sillä liiallisen jonottamisen sijaan siellä voi nauttia koko rahan edestä laitteista. Sopivasti väkeä ja riittävästi luontoa ympärillä. Suunnistuksen jälkeen kehon ketteryyttä on hyvä testata puiston Atreenalin neljällä eritasoisella seikkailuradalla.
Atreenalin seikkailuradoilla voivat jalat välillä tutista. Kuva: Tykkimäki.
Eveliina mahtuu vielä hyvin liikennepuiston www.kouvola.fi/liikennepuisto ajoneuvoihin eivätkä ajoreitit lopu kesken. Kristoa innostavat Miljöö- ja Radiomuseo www.putkiradiomuseo.fi sekä Pienoisrautatiemuseo www.elisanet.fi/pienoisrautatiemuseo/semaforo . Päivän lopuksi koko perhe voi rentoutua Käyrälammen rannassa Tykkimäen Saunan www.tykkimaensauna.fi biokaasulla lämmitetyissä löylyissä. Massiivisessa kiukaassa on yli 2500 kiloa kiviä. Terassilta viimeistään heittämään talviturkki.
Itse veisin Virtaset välillä syömään keskustan torin laidalle Lamykin’s Cookhouseen (ks. FB-sivut), missä grillataan lihaa, kalaa, juustoa ja kasviksia, nam! Urheilevat kasvavat lapset saa syötettyä kohtuuhintaan ja takuuvarmasti vanhemmatkin nauttivat. Kahvi- tai teehetkeä suosittelen pienen matkan päässä sijaitsevassa persoonallisesti sisustetussa, viihtyisässä Papulaarissa www.papulaari.fi , joka on myös kahviputiikki, teehuone ja herkkupuoti. Samoissa tiloissa saat rentouttavan hemmotteluhoidon Nirvanasta www.nirvana.fi . Lisää Kouvolan lounaspaikkoja ruokalistoineen täällä https://www.ruokapaikka.fi/Kouvola (osa palvelee myös viikonloppuisin) ja ruokaravintoloita täällä https://visitkouvola.fi/fi/palveluhakemisto/ruoka-ja-juoma.
Jos keho on antanut kaikkensa suppamaastossa, voi levähtää kulttuurin äärellä. Kaupunginmuseossa www.poikilo.fi ravistellaan perinteisiä käsityksiä suomalaisten alkuperästä näyttelyssä Myytinmurtajia ja matkantekijöitä. Kymin Ruukin alueella Taideruukissa www.taideruukki.fi on taiteen, kulttuurin ja toiminnan keskus, jonka näyttelyt sykähdyttävät karussa vanhassa tehdasmiljöössä. Elimäellä taide- ja kartanoelämyksistä voi nauttia Moision Kartanossa www.moisionkartano.fi . Elimäellä sijaitsee myös oma sielunpuutarhani Arboretum Mustila www.mustila.fi , jonka jo vuodesta 1902 alkaen istutettujen ulkomaisten havupuiden varjossa mieli ja keho lepää vaikka millaisen suunnistuskokemuksen jälkeen. Toukokuussa alkavat puiston kuuluisat alppiruusut ja atsaleat olla jo nupullaan.
Alkaisiko tässä olla riitävästi puuhaa Viljamille, Sandralle ja Eveliinalle ja muutamalle muulle kisaajalle. Ja löytyyhän Kouvolasta strutsitila, merirosvominigolfia, monta frisbeegolfrataa ja Suomen vanhin toiminnassa oleva puinen ristikirkko, jossa on harvinainen barokkityylinen kuoriaita vuodelta 1666. Tätä ja kaikkea muuta vaan googlailemaan yhtä rohkeasti kuin Virtasen lapset!
Valokuvasuunnistusta! Mistä Kouvolan kirkonkylästä löytyy kirkko, jossa on tämä barokkityylinen kuoriaita ja jossa aikoinaan vainajia haudatttiin kirkon lattian alle? Kuva: Jyri Kaukiainen.
– Bloggari Päivi Pollari on Kouvolan Suunnistajien harrastajasuunnistaja ja talkoolainen, joka jutuissaan kertoilee SM-keskimatkan kisoista ja ihmettelee suunnistusmaailmaa.
4.3. Johdattaako kohtalo suunnistajaa sattumaan?
Meillä suunnistajilla tuntuu olevan vahva viehtymys siihen, että lajissamme yhdistyvät kokonaisvaltainen fyysinen suoritus ja tinkimätön aivotoiminta. Pääsääntöisesti kesä- ja metsäsuunnistajana en huomaa hyttysiä enkä kroppani saamia naarmuja eivätkä kengät kauan tunnu märiltä, koska seuraava rasti kutsuu. Nyt talvella harrastan sauvalajeja, joista hiihdon ja sauvakävelyn rinnalle on tullut mahtava laji matka/retkiluistelu. Ilman karttaa jää aikaa vapaalle ajattelulle, joka joskus tuottaa hyviä ideoita, vaikka näihin blogikirjoituksiin, jotka syntyvät pääsääntöisesti muualla kuin tietokoneen äärellä.
Viime päivinä olen ajatellut kuntoillessa Askoa, Ossia ja Markoa. Asko Määttä on SM-keskimatkan kisan suunnistuskartan kartoittaja ja Ossi Karvonen ja Marko Uotila ratamestareita. Ajatuksenjuoksuni lähti kovin filosofiseksi, kun aloin miettiä sattuman, johdatuksen ja kohtalon merkitystä heidän elämänkuluissaan. Ne ovat varmaan nuo sauvat, jotka aiheuttavat ajatusten karkaamisen sfääreihin, kun niska- ja hartiaseutu rentoutuvat.
Asko Määttä ja kartansynnyttämishärveleitä.
Asko kulki 80-luvulla iltarastipaikan ohi, sai kartan käteensä, ja nyt suunnistus on elämäntapa. Ossi kartoitti 11-vuotiaana kotitalonsa pihan ja Marko viivasuunnisti täyttä päätä 10-vuotiaana. He kaikki ovat toimineet aktiivisesti sekä kartoittajina että ratamestareina. En nyt ala tämän enempää filosofoimaan, mutta aika paljon olisimme Kouvolan Suunnistajissa menettäneet, jos Asko olisi kävellyt golfradan ohi, Ossi asunut pilvenpiirtäjässä ja Marko tuijottanut piirrettyjä, kun kukaan ei vienyt kotoa minnekään.
Mutta karttoihin ja ratoihin, koska lupasin (tiedottajallemme) näin SM-tasoisten kisojen kunniaksi olla lyhytsanaisempi ja keskittyä itse asiaan, mitä monimutkainen ajatuksenjuoksuni ei aina suosi. Pakko loppua kohden tiivistää, koska olen pohdiskellut kohtalosta ym. jo puoli sivua. Mutta sitähän suunnistus pahimmillaan on. Pummi = kohtalo, sattuma vai johdatus?
Alun jaaritteluosuudesta Askon, Ossin ja Markon ajatuksiin SM-keskimatkan kartasta, maastosta ja radoista suorilla lainauksilla. Osin olen pakotettu tekemään niin, koska en ymmärrä ihan kaikkea, mitä he sanovat. Toivottavasti te ymmärrätte, koska silloin pystytte paremmin suppamaastossa vaikuttamaan kohtalonne sattumanvaraiseen johdatukseen.
Kartasta:
Asko: Suppamaaston kartoittaminen on fyysisesti raskaampaa, kun kiipeämistä supasta toiseen riittää. Muuten kartoittaminen on selkeää, koska korkeuskäyrä on kaunis ja symmetrinen. Sen saa oikein hyvin esiin laserkeilauksesta. Aukipiirtämistä kartassa on paljon. Maaston muoto täytyy saada näkymään kartasta hyvin juoksuvauhdissa. SM-keskimatkan kartassa ovat myös johtokäyrät. Niistä saa nopeasti hahmotetuksi korkeuden.
Maastosta:
Asko: Kisamaasto on hieman kaksijakoinen. On selkeitä suppa-alueita ja sitten on tasaisempaa aluetta, jossa on pientä muotoa hyvin paljon. Pohja on kaunis ja kivetön.
Ossi: Harvoin on SM-keskimatkan mestaruuksia ratkottu suppamaastossa. Ja kun Jukolakin on tänä vuonna supikossa, niin onhan meille tarjolla hieno suppakuuri ensi kesänä.
Ratamestari Ossi Karvosen iltarastikartta Selänpäästä vuonna 1983. Ovatko toiset viivat tulevaa ratasuunnittelua vai harharetkien kuvausta?
Radoista:
Ossi: Osa maastosta on sellaista, että rastipisteitä on vähän. Tämä johtaa siihen, että haaste ratoihin on haettava muutenkin kuin rastipisteen valinnalla. Suuret supat tuovat helposti suuret noususummat etenkin kaikkein vanhimpien veteraanien sarjoihin. Rastivälejä onkin suunniteltu niin, että ihan huipulla tai pohjalla ei välttämättä tarvitse käydä.
Marko: Teemme radat, jotka haastavat suunnistuksen eri osa-alueita. On tarkkoja rastipisteitä, reitinvalintaa ja rytminvaihtoa niin suunnistuksessa kuin juoksussakin.
Mikä auttaa suunnistajaa suppamaastossa?
Asko: Suunnistajalta tällainen suppamaasto vaatii malttia. Katso ensin vesiviivojen suunta. Ne kertovat mihin päin mäki tai suppa on. Karttaa kannattaa mielummin hetken katsella ennen kuin ryntää jokaiseen suppaan.
Ossi: Radat vaativat suorituksen hallintaa, nopeutta, voimaa, käyrien- ja maaston lukutaitoa. Käyrien lukutaito lienee tärkein ominaisuus. Kartalta pitää pystyä hahmottamaan reitit, joilla turhaa nousua/laskua tulee vähiten eli rinteissä pitää osata luovia. Myös oman suorituksen hallinta on tärkeää, kun muita kilpailijoita ja heidän rastejaan on ympärillä runsaasti.
Marko: Tarkkuus ja nopeus. Monipuoliset ja riittävät fyysiset ominaisuudet omaavat suunnistajat ovat vahvoilla Vuohijärven maastoissa.
Ratamestari Ossi Karvonen pohtii, miten parhaiten vaikuttaisi kisaajien kohtaloon. Mutta mihin suuntaan?
Jos en olisi talkoolaisena, lähtisin pyörimään meditatiiviseen suppamaastoon. Suunnistuksessa on hienoa, että erilaisin taidoin ja tavoittein kaikki mahtuvat samaan tapahtumaan. Kuten minä ja Asko, jonka erilaisuudesta kanssani kirjoitin 2017 KevätSuunnistus-blogikirjoituksessa.
Kiteytän ystävyytemme Lapinlahden Lintujen “Tero ja minä”- laulun muunnelluin sanoin:
Asko ja minä olemme suunnistusystäviä
Vaikka täysin erilaisia
Tykkäämme eri asioista
Asko tykkää laserkeilata minä syön heinänkortta
Asko voitti 2017 SM-yösuunnistuksen H65-sarjan kultaa minun lamppu sammui kesken yökuntsareiden
Asko on maalissa minä löysin ykkösrastin
Tässä vielä linkki viime kevään blogikirjoitukseeni Askosta. Käykääpä lukemassa miehen kartoittajataidoista niin vakuututte, että kannattaa lähteä etsimään sitä oikeaa Selänpään romppua eli suppaa Kouvolan Vuohijärvelle.
– Bloggari Päivi Pollari on Kouvolan Suunnistajien harrastajasuunnistaja ja talkoolainen, joka jutuissaan kertoilee SM-keskimatkan kisoista ja ihmettelee suunnistusmaailmaa.
5.2. Sukupolvet kohtaavat talkoohommissa
Pienenä 1970-luvulla ihmettelin, miksi äitini lähti iltapuvussa metsään katsomaan sorsan pesää. Isälläkin oli puku päällä. Vähän vanhempana minulle valkeni, että äiti lähti Ravintola Sorsanpesään ja yleensä tekemään vapaaehtoistyötä järjestössä, joka keräsi rahaa sydänlaitteisiin. Hyväntekeväisyysiltapukujuhlia, joissa äitini innokkaasti esiintyi sketseissä ja välillä toimi juontajana. Nyt Kouvolan Suunnistajien seurakaverit alkavat nauraa. Päivihän on kuin äitinsä: juontaa KS-Gaalaa ja lausuu runoja. Verenperintöä.
Oma jälkikasvuni Kristo Shuttleworth (13-vee) lähtee innokkaammin seuran talkoisiin kuin suunnistamaan. Hän aloitti talkoolaisen uransa puolisattumalta Nuorten Jukolassa 9-vuotiaana Anjalan urheilukentällä. Menimme norkoilemaan, josko meille vielä jotain hommaa löytyisi. Kristo istutettiin repimään emittulosteita, ja minä bongasin itselleni kisapäivän tärkeimmän homman: vessapaperin ostaminen ja jakaminen Bajamajoihin, koska menekki oli yllättänyt järjestäjät. Jokainen osaa kuvitella kakkosella olon ennen lähtöä, ja sitten ei olekaan paperia …
Mutta olen kirjoittamassa talkootyöstä. Ja vapaaehtoistyöstä. Suomi100-vuoden aikana olen kuvitellut, millainen olisi Suomi, jossa ei olisi vapaaehtoistyötä. Aika riisuttu malli, eloton, tylsä. Eipä olisi SM-keskimatkan kisoja, joihin tarvitaan yli 200 talkoolaista. Me olemme Kriston kanssa jo ilmoittautuneet samoin kuin Niko Alho (13-vee), johon Kristo tutustui kahvion talkoohommissa vuonna 2015 SM-hiihtosuunnistuskisoissa Kuusankoskella. Me muuten lähdetään Nikon perheen kanssa yhdessä talvilomalle, joten missä vaan voi syntyä mukavia ystävyyssuhteita.
Talkoolaisilla Onnilla ja Kristolla riittää juttua Jukolan Viestin 1967 Halikon kartasta. Kuva: Minna Väänänen.
Onni Siltala (84-vee) etsi näistä Selänpään maastoista oikeaa suppaa Jukolan Viestissä vuonna 1983. Onni on tehnyt koko elämänsä sähköteknikon töitä, joten luonteva talkoohomma toukokuun kisoissa on sähköporukassa mahdollistamassa sähköä kisakeskukseen. Tosin talkoohommia ennen Onnilla on muutama henkilökohtainen haaste, joista hän kertoo seuraavaa:
“ Kalevan Kierros antaa haastetta koko vuodelle. Talvella 30 km luistelu ja 54 km hiihto. Kesälajit ovat suunnistus 15 km, soutu 30 km, pyöräily 66 km ja juoksu 21 km. Ja muutama maraton kesän aikana ja talvella kolme isoa hiihtotapahtumaa. Kaikki nämä tukevat ja ylläpitävät mielen virkeyttä ja fyysistä kuntoa.”
Myönnän, että hengästyin jo tuota Onnin tapahtumalistaa kirjoittaessa. Tykkään, kun suunnistuskisoissa löytyy kaikenikäisille oma sarja tai talkootehtävä. Taidetaan SM-keskimatkan kisoissa H80-sarjassa hiljaisesti hurrata, kun jo Lotilan ammattikoulussa vuonna 1951 suunnistuksen aloittanut Onni tekee talkoohommia.
Lauantaina 26.5.2018 kisataan SM-keskimatka, joka on samalla WRE-maailmanrankiosakilpailu (sarjat H21 ja D21). Ja me päästään televisioonkin, sillä finaali televisioidaan ja esitetään jälkilähetyksenä lauantaina iltapäivällä Ylellä. Sunnuntaina samassa suppamaastossa on Kouvolan Suunnistajien perinteinen KevätSuunnistus, jonne myös kuntosuunnistajat toivotetaan tervetulleiksi. Jos olet talkoolaisena lauantaina, saat talkoolahjaksi osallistua kuntosuunnistukseen sunnuntaina. Tarjolla mahtavat maisemat ja laadukkaat radat. Ja paikalla lukuisat määrät etsijöitä, jos jäät kiertämään kehää suppaan.
Olisin varmasti mennyt talkoolaiseksi Halikkoon. Sen verran haastavalta näyttää vuoden 1967 Jukolan mustavalkoinen kartta mittakaavassa 1:25000. No olin silloin kolme vuotta. Kuva: Minna Väänänen.
Itse talkoilen kaksi päivää. Olen saanut kisakeskuksen vastaavalta, seuramme puheenjohtajalta Mikko Kekiltä, kunniatehtävän, johon tosin suhtaudun hieman ristiriitaisesti. Yritän ehkä vielä vaihtaa sen vessapaperihommiin. Ymmärrän toki, että tehtävää ei ihan jokaiselle anneta, ja olen tietoinen, että viime KevätSuunnistuksessa minua tarkkailtiin suorittaessani sitä. Painoin sähköisen varmistusajanoton nappia joka kerta kun suunnistaja leimasi emittinsä maaliin.
Paljonkos niitä suunnistajia olikaan tulossa kisaamaan? Taisi olla 2000-2500 lauantaina ja sunnuntaina noin 400.
No, mikä tahansa talkootehtävä on tervetullut. Kuntosuunnistamaan en voi lähteä samana päivänä. Kokemuksesta voin kertoa, että olen hukassa jo ennen ensimmäistä rastia, koska mieleni vielä talkoilee: Huh, se taapero löytyi konttaamasta Muksulan talon kuistilta, onneksi äitinsä vain nauroi. Montakohan litraa vielä tarvitaan kahvimaitoa lähikaupasta (joka on melkein 10 km päässä)?
– Bloggari Päivi Pollari on Kouvolan Suunnistajien harrastajasuunnistaja ja talkoolainen, joka jutuissaan kertoilee SM-keskimatkan kisoista ja ihmettelee suunnistusmaailmaa.
16.1. Suunnistajalle päänvaivaa: Supassa, supasta, suppaan …
Kouvolan SM-keskipitkän 26.5.2018 järjestettävien kisojen tekijäkaarti on kattava ja päätekijät asiansa osaavia. Siitä huolimatta olen päätynyt kirjoittamaan ensimmäisen kisablogini ihmeellisen luonnon tarjoamasta päähenkilöstä eli SUPASTA, jota myös ROMPUKSI paikallisella murteella kutsutaan. Kouvolan Selänpään romput pääsivät Suomi100 listalle (nro 31). Juuri tuolla romppumaastossa sijaitsee Vuohijärven kylä, jonka urheilukenttä toimii kisakeskuksena.
Aloittelevana suunnistajana noin kymmenen vuotta sitten ruskeat kaarteilevat viivat rasittivat kartanlukuani. Minua lohdutettiin, että niitä oppii pikkuhiljaa käyttämään, ovat korkeuskäyriä. Nenätkin alkoivat löytyä maastosta. Sitten tulivat supat, joihin ihastuin ja vihastuin samalla kertaa. Muistin laulun leijonasta, jota metsästettäessä tuli aina eteen joku luonnon este, jota ei voinut ylittää eikä alittaa vaan piti mennä läpi. Laulussa ei mainita suppaa (koska Vuohijärven leijonaa ei ole kukaan vielä nähnyt), joka aiheuttaa suunnistajille aivan omansalaista päänvaivaa. Mennäkö supassa, supasta, suppaan vai supalla, supalta, supalle?
Suppa on muuten jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostunut enemmän tai vähemmän pyöreä painanne. Se syntyy, kun soraan ja hiekkaan hautautunut jäätikön sulamisvirtojen kuljettama suuri jäälohkare sulaa ja lohkareen yläpuolella oleva maa-aines romahtaa.
Tunnustan, edellisessä kappaleessa syyllistyin plagiointiin. Suosittelen googlaamaan kuvia Selänpään rompuista, niin pääset kuvittelemaan itsesi SM-keskimatkan maastoihin.
Huomaan uppoutuvani suppainfoon, joten lisää plagiointia:
Selänpään delta (jäätikköjokisuisto) on laaja maisemallisesti erottuva, toiseen Salpausselkään kuuluva alue. Harjumuodostumalle on luonteenomaista edustavat suppa-alueet sekä monipuoliset kangasmetsätyypit. Kankaan pohjoisosassa on laaja suppa-alue ns. Hunkerin romput, jonka syvimmät supat ovat noin 40 metriä.
Siis ymmärrätkö, että kuvaan tuossa aluetta, jossa sinä voit ensi toukokuussa etsiä rasteja. Tai siis löytää. Nyt on tarjolla ikimuistoisia onnistumisenkokemuksia ja ehkä myös parhaat pummimaastot.
Kartoittaja Asko Määtän mielestä Selänpään romput ovat Suomen parasta suppamaastoa. Tulevien kisojen karttaa varten hän on tähän mennessä käyttänyt 350 työtuntia, joten mies taitaa tietää mistä puhuu. Kartasta ja radoista lisää tulevissa kirjoituksissa.
Heh. Loppuun vielä pieni maantieteellinen yksityiskohta: Alueella tavataan lukuisia mielenkiintoisia glasiofluviaalisia muodostumia.
Blogistin lisäys: glasiofluviaalinen muodostuma eli jäätikköjokimuodostuma. Malttaakohan kukaan juosta lujaa näin mielenkiintoisessa maastossa?
– Bloggari Päivi Pollari on Kouvolan Suunnistajien harrastajasuunnistaja ja talkoolainen, joka jutuissaan kertoilee SM-keskimatkan kisoista ja ihmettelee suunnistusmaailmaa.
Kuva: Elina Pasila.