Saattajasarja, tukireitit, siimarit, isommat karttamittakaavat ja iän myötä lyhenevät ratapituudet tuovat mieleeni nuoruuden partiokisojen avajaispuheet. Samojen puhujien tekstit voisi pienillä vaihdoksilla siirtää suunnistuskisojen avajaisiin. Edustivat puhujat sitten seurakuntaa tai eivät, puheissa oli aina sama sisältö:

“Kröhöm! Elämä on kuin suunnistus. Taival kulkee rastilta rastille haastaen meitä taitojemme mukaisesti. Välillä maasto on tasaista ja välillä kivikkoista ja mäkistä. Mikä helpotus, kun rasti vihdoin näkyy ja leimauksen jälkeen pääsee jatkamaan matkaa kohti seuraavaa kohdetta. Meille annetaan juuri sellainen haaste kuin mihin olemme valmiita. Sopivasti onnistumisia ja sopivasti vaatimuksia. Joskus reitti on mutkainen, suorastaan kiemurainen, ja kestää toivottua pitempään. Joskus taas viivasuora ja melkein epätodellisen täydellinen. Siihen ei kuitenkaan voi tuudittautua seuraavalla kerralla, vaan on oltava jatkuvasti valppaana. On huomioitava muut, mutta heidän ei pidä antaa vaikuttaa omaan suoritukseen.”

Puhuja voisi jatkaa loputtomiin, kuinka suunnistajan elämäntaival on voinut alkaa jo äitisuunnistajan vatsassa lapsiveden ympäröimänä siirtyen isän kantamaan kantoreppuun, missä annetaan kyytiä hyttysille ja hirvikärpäsille. Yksityiskohtaisesti hän kuvaa, kuinka vanhemman tuki ja turva saattajana antaa valmiudet itsenäiseen elämään ja eritasoisten ja pituisten reittien kokeilemiseen. Jopa formularataa hurjapäisille nuorille aikuisille ja hyväkuntoisille keski-ikäisille. Innokkaana hän antaa harrastajasuunnistajille sienestys- ja marjastusvinkkejä. Ääni väristen hän tutkii ikä-ihmisten suurempia mittakaavoja ja laajempia perspektiivejä vetäen yhteen tien, totuuden ja elämän.

Huh! Saattajat, teillä on äärettömän tärkeä tehtävä. Iloitkaa siitä!