Pieni suunnistajanalku jännittää kisoissa lähtöviivalla. Miten etenen lähdössä, koska otan kartan, milloin sitä saa katsoa ja mikäs tämä pieni tarkistuslappunen olikaan ja minne päin piti lähteä? Ihan samat pohdinnat ovat muuten minullakin niinä harvoina kertoina, kun osallistun kisoihin. Eli tarvitsisin itselleni saattajan kuten lapsukaiset saattajasarjassa. Jonkun jättiläisen, joka lempeästi vinkkaisi, kun teen 180 asteen virheen, käännyn oikealle kun piti mennä vasemmalle tai jään tuijottamaan hauskannäköistä suunnistajamiestä ja unohdan, mikäs olikaan se pääasia tässä hommassa.
En ole seurannut monia vanhempia/aikuisia saattajia, mutta haluan uskoa, että heillä on halu ja kyky ohjata pientä suunnistajanalkua lempeästi eteenpäin. Toivottavasti metsä hillitsee niitä, jotka jossain muussa lajissa voisivat löytää itsensä huutamassa naama punaisena. Suunnistuksessa tämä ei onnistu, koska lapsen kasvaessa yli-innokas ja ylikunnianhimoinen saattaja ei enää pysy perässä. Saattajasarjassa mennään eteenpäin kuin keijut tai menninkäiset. Mennäänhän?
Saattajasarja, tukireitit, siimarit, isommat karttamittakaavat ja iän myötä lyhenevät ratapituudet tuovat mieleeni nuoruuden partiokisojen avajaispuheet. Samojen puhujien tekstit voisi pienillä vaihdoksilla siirtää suunnistuskisojen avajaisiin. Edustivat puhujat sitten seurakuntaa tai eivät, puheissa oli aina sama sisältö:
“Kröhöm! Elämä on kuin suunnistus. Taival kulkee rastilta rastille haastaen meitä taitojemme mukaisesti. Välillä maasto on tasaista ja välillä kivikkoista ja mäkistä. Mikä helpotus, kun rasti vihdoin näkyy ja leimauksen jälkeen pääsee jatkamaan matkaa kohti seuraavaa kohdetta. Meille annetaan juuri sellainen haaste kuin mihin olemme valmiita. Sopivasti onnistumisia ja sopivasti vaatimuksia. Joskus reitti on mutkainen, suorastaan kiemurainen, ja kestää toivottua pitempään. Joskus taas viivasuora ja melkein epätodellisen täydellinen. Siihen ei kuitenkaan voi tuudittautua seuraavalla kerralla, vaan on oltava jatkuvasti valppaana. On huomioitava muut, mutta heidän ei pidä antaa vaikuttaa omaan suoritukseen.”
Puhuja voisi jatkaa loputtomiin, kuinka suunnistajan elämäntaival on voinut alkaa jo äitisuunnistajan vatsassa lapsiveden ympäröimänä siirtyen isän kantamaan kantoreppuun, missä annetaan kyytiä hyttysille ja hirvikärpäsille. Yksityiskohtaisesti hän kuvaa, kuinka vanhemman tuki ja turva saattajana antaa valmiudet itsenäiseen elämään ja eritasoisten ja pituisten reittien kokeilemiseen. Jopa formularataa hurjapäisille nuorille aikuisille ja hyväkuntoisille keski-ikäisille. Innokkaana hän antaa harrastajasuunnistajille sienestys- ja marjastusvinkkejä. Ääni väristen hän tutkii ikä-ihmisten suurempia mittakaavoja ja laajempia perspektiivejä vetäen yhteen tien, totuuden ja elämän.
Huh! Saattajat, teillä on äärettömän tärkeä tehtävä. Iloitkaa siitä!
-Päivi Pollari on 52-vuotias harrastajasuunnistaja ja talkoolainen, joka jutuissaan kertoilee KevätSuunnistuksesta 2017 , ja ihmettelee suunnistusharrastuksen monipuolisuutta.*