KevätSuunnistus 2019- kilpailublogi

14.5.2019 Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistuksen kisablogisti Päivi Pollari suunnistaa mikrohavaintojen perusteella:

Kyselin kokemusiältään vanhemmilta Kouvolan Suunnistajilta, miten muut suunnistajat vaikuttavat heihin ja miten he havainnoivat muita suunnistaessaan. Vastauksia odotellessa tuskailin itselleni tyypillistä toimintaa. Jotain on tainnut mennä pieleen ihan alusta alkaen.

Olen kehittänyt mikrohavainnoinnista osan suunnistustaitoani. Pitääkö suunnistaja emitiä niin, että hän on juuri leimannut vai onko hän vasta valmistautumassa leimaamaan. Entä kompassia? Onko suunnistajan selkä kyyryssä, koska rasti lähenee vai onko hän jo spurttaamassa seuraavaa etappia kohti? Tietääkö mättäiden yli loikkiva pitkäsääri oikeasti, minne hän on menossa ja mistä sen tietää, tietääkö hän tietävänsä? Eli miten tapahtuu taitavaakin taitavamman pummi? Puhuuko puolituttu minulle, koska hän on todellisuudessa aivan eksyksissä, mutta ei halua myöntää sitä edes itselleen?

Joka kuntosuunnistuskauden alussa valitsen itselleni kehityshaasteen. Viime vuonna se oli tuttujen ja puolituttujen vain hyvin pikainen huomioiminen ja tuntemattomien kokonaan huomioimatta jättäminen. Arvatkaa onnistuinko? Jatkan samaa kehitystehtävää tänä vuonna. Mutta katsotaan, mitä ajatuksia muilla on toisten suunnistajien vaikutuksesta.

Näin vastaa noin 60 vuotta suunnistanut ikämieskilpailija ja aktiivinen kuntosuunnistaja:

“Katson kisoissa lähtöjärjestyksiä ja kyttään heti edellä tai 
takana lähteviä saman tasoisia kilpakumppaneita. Kisoissa ei toisen näkeminen vaikuta mitään. Pitää keskittyä tekemään oma suunnistus. Vanha fakta on, että jos pusikossa pyörii paljon väkeä, ei sinne kannata mennä, koska lauma olisi varmaan muuten rastin löytänyt.

Samalla itsevarmuudella kommentoi alaa melkein 40 vuotta harrastanut toinen ikämieskisaaja, vastausten mukaan oikea “herrasmies”:

”Yritän suunnistaa itse, koska muut tekevät virheitä :=). Joskus katson tulevatko omalta rastiltani, siis paljastuuko rasti. Lapsia ja naisia neuvon jos kysyvät apua, miehet suunnistakoon itse :=)

Suunnista siis aina itse. Voit hyötyä muista, jos tiedät itse, missä olet ja minne menossa. Peesaaminen vie varmasti väärään.

Oman sarjan suunnistajien “väsymys” saattaa piristää omaa mahdollisesti 
väsynyttä mieltä.”

Vain allekirjoittanut tietää, että kuvan maanomistajaksi naamioitunut henkilö on oikeasti “herrasmies”kisaaja.

Pakostakin ajattelen, että helppohan noiden on tuollaisella kokemuksella heitellä ohjeita. Olen yrittänyt ratkaista muiden negatiivisen vaikutuksen lähtemällä kuntorasteille vasta aivan lähtöajan loppuminuuteilla. Saan suunnistaa tyhjässä metsässä muiden häiritsemättä. Kerran oikein harjoittelemalla harjoittelin suorastaan autiossa metsässä suunnanottoa, joka ei totta puhuen ole vahvuuslajini. Otin suunnan ja aloitin yltiökeskittyneen etenemisen. Hekumoin, että kävelen varmaan suoraan rastille. Yhtäkkiä kannon nokalta kuului miehen ääni: “Kaikki muut ovat menneet vasemmalta.” Mitä! Kuka on tuo ei-suunnistaja, joka piruilee vai luuleeko jopa tietävänsä? Sanoin jotain nasevaa ja jatkoin matkaa hieman epävarmoin tunnelmin, mutta hahaa, sittenkin suoraan rastille. En sentään palannut sanomaan sitä kommentoijalle.

Edellisten konkareiden vastausten perusteella voisin lohduttaa 11 vuotta suunnistanutta nuorta kilpasuunnistajamiestä, että kyllä se siitä, kun vuosia ja kilometrejä karttuu (vaikka en ole siitä omalla kohdallani aivan varma). Nuori mies kirjoittaa:  

“Pyrin että muut suunnistajat eivät häiritsisi suunnistustani, mutta se ei aina ole onnistunut. Yleensä muiden vaikutus on negatiivinen ja omaa suoritusta häiritsevä. Itse huomioin ehkä välillä jopa liikaakin muita suunnistajia. Jos saisi valita, suunnistaisinko autiossa metsässä vai muiden keskellä, valitsisin varmaan aution metsän. Saa keskittyä omaan hommaan täysillä.”


Kouvolan Suunnistajien valmennusryhmän harjoitus “Keskity omaan suoritukseesi”.

Ymmärrän nuorta miestä ja kaipuuta autioon metsään. Ja ainakin osittain uudelleen nuoruuden harrastuksen aloittanutta kypsän ikäistä naiskuntosuunnistaja, joka on kokemuksen kautta löytänyt armollisuutta suoritukseensa:

“Joskus oma keskittyminen herpaantuu, jos on kovasti porukkaa ympärillä. Mukavampi on suunnistaa niin, ettei ainakaan ole samalla radalla toisen kanssa, joka etenee suht samaa tahtia. Rastit on kiva löytää itse. Jos haluaa oppia suunnistamaan, niin kannattaa keskittyä omaan suoritukseen, eikä ainakaan juosta toisten perässä

“Silloin tällöin”- kohtaamiset eivät haittaa. Kadotuksen hetkellä, kartoitettuani pitkään, olen hyvinkin kiitollinen jos johonkuhun törmään. Avunpyytämisen kynnys on kyllä melko korkea.”

Itselleni käy yleensä niin, että kun pitäisi kysyä apua, olen onnistunut hankkiutumaan paikkaan, jossa ei todellakaan ole ristin sielua. Elämäni ensimmäisessä Venlojen Viestissä sieluja oli tosin hieman liikaa. Tuota kokemusta muistellessa mietin, mitä erityisesti edellä kommentoineelle nuorelle miehelle ja naiskuntosuunnistajalle olisi käynyt samassa tilanteessa:

Menetin oman suunnistussuoritukseni sekunnissa Kuopio-Jukolan Venlojen kakkososuudella jo ennen ensimmäistä rastia. Elämäni ensimmäinen Jukola-kokemus. Nousin K-pisteen jälkeen jyrkän rinteen ylös. Olin ottanut suunnan, mutta se unohtui kokonaan, kun menin aivan sekaisin rinteen päällä ristiin ja rastiin juoksevien Venlojen merestä. Aikaisemmin olin nähnyt ehkä maksimissaan viisi suunnistajaa samaan aikaan metsässä, ja nyt niitä oli ainakin 300. Jonkinmoisessa Jukola-Shokissa yritin etsiä sitä kuuluisaa uraa, joka veisi minut suoraan omalle rastille ja matkalla voisin huudella rastikoodia ohittaessani hitaammin löntysteleviä.

Kuten huomaatte, tämä on minulle loputon aihe, joten lopetan kirjoitukseni sanaan LOPPU.

14.4.2019 Vuoden parisuhdeteko: KevätSuunnistuksen Muksula

Nyt on taas jännät paikat palkintojakkaralla Kouvolan Suunnistajilla. Ainakin teoriassa tai allekirjoittaneen mielessä, koska kukaan muu ei ole tätä vielä tajunnut. Hoksasin sen sohvalla noroviruksesta toipuessani. Ja kun deadline Muksula -aiheisen blogin kirjoittamiseen oli mennyt jo viikko sitten.  

Kouvolan Suunnistajat voisivat KevätSuunnistuksen Muksulalla saada vuoden 2019 Parisuhdeteko- tunnustuksen. Tai siis saisivat, jos tunnustuksen myöntäjä Parisuhdekeskus Kataja tietäisi meidän Muksulasta ja sen hienosta toiminnasta. Tunnustuksen ovat aikaisemmin saaneet esimerkiksi Tellervo ja Mauno Koivisto, Jannika B. ja Toni Wirtanen sekä Pikku Kakkonen.

Olen valmistellut Parisuhdekeskus Katajaan kirjettä, jossa perustelen kantaani. Ensin tietysti kerron, että suunnistus on vahvasti perhelaji, jossa jopa 90-vuotiaat isovanhemmat voivat kisata omissa sarjoissaan tai kuntosuunnistaa. Lapset on hyvä viedä Muksulaan, jotta vanhemmat, isovanhemmat, kummit, sedät, tädit, enot, serkut, ystävät, naapurit, perhetutut sun muut voivat rauhassa valmistautua kisoihin, kisata ja toipua kisoista. 

Sitten selvitän, että jo suunnistus itsessään urheilulajina on parisuhdeteko. Parisuhteita kun on moneen lähtöön, joten lajinkin on oltava monipuolinen ja laaja-alainen. On sprinttiä äkkinopeille, keskimatkaa normaaleille ja pitkää matkaa pitkäjänteisille. D-rataa erittäin helpoille, C-rataa helpoille, B-rataa vaativille ja A-rataa vaikeille. Sitten on iltarastit parisuhdekuntoilijoille ja kilpailut parisuhdekisaajille viesteistä puhumattakaan, vaikka Ruotsissa. Toisten parisuhde kukoistaa päiväsuunnituksessa toisten taas yöllä lampun valossa. Hyvin suunnitelmallisille ja laskelmoiville on kehitetty rogaining, kestäville rastiviikot (onneksi vain kerran vuodessa) ja vuoden lopuksi raadollisille Raatojuoksu.

Tuossa valikoimassa saattaa uppoutua niin syvälle parisuhteen kiemuroihin, että lapset voisivat unohtua ilman Muksulaa. Sieltä varmasti soitetaan, että teidän Eevertti on nyt kiertänyt sata kertaa tämän meidän maanmainion Emit-radan, ja viimeinen vaippa alkaa olla ihan märkä. Kukaan vanhempi ei ole onneksi koskaan unohtanut hakea kullannuppuaan, koska on kiirehtinyt kotiin seuraamaan online tulospalvelua (netin pätkiessä kisapaikalla) ja reittihärveleitä. Siinä muuten oikein oiva parisuhteen erottaja- tai yhdistäjähärveli.

KevätSuunistuksen tavaramerkki on Muksula. Pidämme mainetta yllä sillä, että aina on kaikki lapset noudettu pois ja pystytty myös luovuttamaan. Toivotamme kaikille perheille hyvää kotimatkaa ja suihkun ja iltapalan kautta nukkumaan. Ja pariskunnille lajinmukainen vinkki: ei kannata ottaa karttoja mukaan makuuhuoneeseen.

Jälkihuomautus: tämä Muksula-juttu on K-18 ja tehty noroviruksen vaikutuksen alaisena.

Yksikään pariskunta ei suostunut kuvattavaksi, joten tässä ei-lajinmukainen kuva blogistista. Kuva Elina Pasila

Kisablogisti Päivi Pollari

17.3.2019 Uranuurtavaa suunnistustutkimusta

Ajattelin tehdä uranuurtavaa työtä, ehkä jopa jättää nimeni urheilututkimuksen historiankirjoihin. Tehdä tutkimusta suunnistuksesta erikoistuen kisoihin ja tällä kertaa nimenomaan kisajohtajuuteen.

Tutkijataustani on kapea mutta pitkä. Olin kirjoilla Helsingin Yliopistossa kymmenen vuotta 1984-1994 pääaineenani sosiologia. Suoritin kvalitatiivisten eli laadullisten tutkimusmenetelmien kurssin Espanjassa suomalaisia golfia pelaavia eläkeläisiä haastatellen ja iltaisin Suomi-Klubilla lambadaa tanssien. Kvantitatiivisten eli määrällisten tutkimusmenetelmien kurssi lamaannutti minut tilastotaulukkopaperiliuskoillaan, joista yritin ymmärtää jotain mutta en ymmärtänyt. Sen myöntäminen oli vaikeaa, joten oli helpompi odottaa, että vaatimus molemmista menetelmäkursseista poistui opinnoista. Lopuksi tein kvalitatiivisen gradun, jossa minulla oli kuusi haastateltavaa.

Kun tajusin, että tänä vuonna järjestetään kuudes KevätSuunnistus, kellot alkoivat soida päässäni. Olen koulutettu tekemään kuuden haastateltavan laadullista urheilututkimusta (huom. golftutkimustaustani), joten voisin haastatella nykyistä ja edellisten kisojen kisajohtajia. Kuten tutkimustuloksistani tulette huomaamaan, olen käyttänyt myös kvantitatiivisia menetelmiä.

Tutkimuksessani “Kisajohtaja – vastaavien vastaava” olen haastatellut sähköpostitse kuutta Kouvolan Suunnistajien  kisajohtajaa. Haastateltavista 16,67 % oli miehiä ja 66,67 % nuoria naisia ja 16,67 % kypsiä naisia. Vastausprosentti oli 100 % parin suhteellisen lempeän uhkaussähköpostin jälkeen. Koska olen juuri jättänyt apurahahakemukseni Suunnistusliitolle voidakseni keskittyä tutkimuksen analyyttiseen vaiheeseen tulevan suunnistuskauden sitä haittaamatta, voin tässä vaiheessa esitellä vain muutamia tutkimusmateriaalistani selkeästi esiin nousseita asioita, suorastaan ilmiöitä.

1.Naishenkilöä pyytää kisajohtajaksi suunnistusseuran varttuneempi, pitkäaikainen miesaktiivi. Tämä voi hyökätä kohti ehdottaen kisajohtajuutta puhelimitse, parkkipaikalla tai juuri kun neito on punaisena ja vastustuskyvyttömänä juossut maaliin. Turvassa voi olla vain lähdön ja maalin välissä. Kouvolan Suunnistajissa kyseinen miesaktiivi on ollut joka kerta sama, mutta tutkimuksen syventyessä hänen taustajoukkonsa varmaan tarkentuvat.

Ensimmäisen KevätSuunnistuksen kisajohtaja Tero Ojala ja johtotehtäviin salakavalasti manipuloidut kaverit.

2. Mieskisajohtaja on heti alusta alkaen olettanut, että viestikaverit tulevat mukaan kisajohtajan hommiin. Koska kaverit ovat talkooaktiiveja, eivät he ole huomanneet tehneensä kisajohtajan tehtäviä, joten hymy ei ole hyytynyt ja pitkäaikainen kaveruus on päinvastoin syventynyt haastavien tehtävien parissa.

3. Naiset ovat puurtaneet enemmän yksin tai ovat naamioineet apulaisensa.

Naiskisajohtaja Eveliina Hasun onnistunut apulaisen naamiointi.

4. Kisajohtaja tutustuu todella moneen uuteen ihmiseen tehtävänsä aikana ja alkaa ymmärtää, että seurassa ei ole vain innokkaita ja taitavia suunnistajia vaan myös suorastaan ammattilaisia, eri aloja osaavia talkoolaisia. Hän tajuaa valinneensa parhaan tehtävän, jossa pidetään huolta, että vastuualueiden vastaavat vastaavat vastuualueistaan, joiden kokonaisuudesta johtaja vastaa vastuualueiden vastaaville. Kisapäivänä johtaja kävelee vastuualueillaan (auringon aina paistaessa Kouvolan KevätSuunnistuksessa), tutustuu vielä useampaan ihmiseen, vastailee varmanoloisesti kysymyksiin ja kiittelee positiivisesta palautteesta.

5. Kisan jälkeen, kun muut jatkavat suunnistuskautta, kisajohtaja kirjoittaa kotona kisaraporttia. Ehkä hän soittaa seuran pitkäaikaiselle miesaktivistille ja ehdottaa, ketä tämä voisi seuraavaksi lähestyä.

– Kisablogisti Päivi Pollari 

4.2.2019 Tervetuloa Muhniemelle ottamaan metsieitä ja tietysti kisaamaan tai kuntosuunnistamaan!

Viiime syksynä minun ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kuka on vuoden 2019 KevätSuunnistuksen ensimmäisen blogikirjoitukseni päähenkilö. Tietysti metsä. Yhtäkkiä aloin nähdä metsää joka puolella. Rehellisyyden nimissä olin juuri tuolloin aika kiireinen, joten näin oikeaa metsää pääsääntöisesti kerran viikossa yösuunnistuslampun valokiilassa tai työmatkalla auton ikkunasta. Mutta muuten törmäsin metsään koko ajan.

Huomasin, että Lusto – Suomen Metsämuseo keräsi metsieitä (taitaa suuren suosion vuoksi kerätä edelleenkin) eli metsäselfieitä, jotka ovat kuvia sinusta ja sinulle rakkaasta tekemisestä ja olemisesta metsässä. Metsäsuhteita.fi sivuilla luki, että “ihmisellä voi olla metsäsuhde ilman, että käy ja toimii aktiivisesti metsässä”. Sivuilla voi testata oman metsäsuhteensa. Suosittelen sen lisäksi välillä käymään metsässä ja osallistumaan vaikka Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistukseen 18-19.5.2019 Kouvolan Muhniemellä.

Päivin metsie: Metsä saa minut aina hyvälle tuulelle. Kuva: Elina Pasila.

Jututin kooässäläisiä marraskuun koesuunnistusten jälkeen Muhniemen kisametsästä ja heidän metsäsuhteestaan. Kommentit maastosta olivat metsälle ja tuleville osallistujille hivelevää kuultavaa: avaraa avokalliomäkien sävyttämää kangasmetsää, helppokulkuista kalliota, kaunista sammalmetsää, pohja ihanaa jalalle. Metsieitä olisi voinut ottaa vaikka suolla, laavulla tai pienellä hirsipirtillä.

Koejuoksijoiden metsäsuhteiden kirjo oli mielenkiintoinen. Yksi saa metsästä uutta energiaa ja potkua päivään ja toiselle metsä on enemmän kuin puoli elämää. Kolmas hakee metsästä vapautta, kiireettömyyttä, raikkautta ja ihania tuoksuja ja antaa metsän herättää uteliaisuutensa. Neljännelle metsä on urheilu- ja harrastuspaikka, viidennelle mahdollisuus hengittää raikasta ilmaa ja kuudennelle satoja tunteja ja kilometrejä Excel-taulukossa suunnistusta, juoksua, maastopyöräilyä, kartoitusta ja sen lisäksi vielä kymmeniä litroja marjoja.

Avokalliot piiloutuvat kangasmetsään. Kuva: Asko Määttä.

Eipä syyttä ole WWF (Maailman Luonnon Säätiö) Suomen vuoden 2018 luontokirjaksi valittu teosta Metsä – hyvää mieltä ja rentoa oloa luonnosta. Kirjan kehutaan vievän lukijansa aivan sadunomaiselle matkalle luonnon äärelle. Teos esittelee metsän monipuolisia mahdollisuuksia terveyden ja hyvän mielen ylläpitäjänä. Se on käsittääkseni suunnistustapahtumienkin pohjimmainen tarkoitus. 


Suunnistajan hyvää mieltä lisää mahdollisuus pohtia, kiertääkö mänty oikealta vai vasemmalta. Kuva: Asko Määttä.

Partioaitan lehdessä törmäsin haastatteluun seikkailija ja tietokirjailija Timo Polarista, joka tunnetaan retkistään Etelänavalle ja Grönlantiin. Häneltä kysyttiin jutun lopussa, mikä on parasta juuri nyt. Vastaus oli “suunnistus kuulaassa syysmetsässä”. Toukokuussa se voisi olla suunnistus heleän vihreässä, kevään raikkautta kimaltavassa Muhniemen Susikallion metsässä.

-Päivi

PS. Taidan olla blogikirjoitusteni toinen päähenkilö, joten pieni esittely itsestäni: Päivi Pollari, Kouvolan Suunnistajat, sarja D55 jos kilpailisin. Nuoruudessa suunnistin partiokisoissa. Suunnistusharrastuksen aloitin toukokuussa 2009, ja se oli menoa heti ensimmäisestä radasta alkaen. Olen jäämässä koukkuun näiden kirjoittamishommien lisäksi myös iltarastien ratamestarointiin. Päivätyössäni perheneuvolan sosiaalityöntekijänä/perheterapeuttina kannustan vanhempia lähtemään lastensa kanssa metsään ja jakelen heille iltarasteilta saamiani ylimääräisiä suunnistuskarttoja.

Kuva: Elina Pasila.

Takaisin kilpailusivuille