Yllättävä suunnistusvuosi 2020 Päivin kertomana

On tammikuun 11. päivä vuonna 2020. En vielä mieti, että tänä vuonna Kouvolan Suunnistajat täyttää 10 vuotta ja on juhlavuosi. En vielä tiedä, että maaliskuussa meidän kaikkien maailma jollain lailla muuttuu koronaviruksen takia. Mietin, että haluan suunnistamaan metsään. Tiedän, että on kaunis, pirteä pakkaspäivä ja ohut lumikerros peittää maata.

Kaivan esiin syksyn Susikallion kuntorastien A-radan kartan, jonka sain ylimääräisenä ratamestari Marko Uotilalta. Ajan tutuksi tulleelle metsästysseuran nuotiopaikan parkkipaikalle ja lähden nauttimaan metsästä etsien rasteja, joita ei enää ole. Suunnistuskausi on alkanut.

Seuraavalla kerralla helmikuussa kaivan Susikallion maaston Kevät-Suunnistuksesta 2019 ottamani kartan ja pyydän mukaan ystäväni Riikka Hillon. Taas on kaunis, pirteä pakkaspäivä ja ohut lumikerros peittää maata. Repussa on kahvia ja maukkaat voileivät, jotka nautimme kuopan lähellä. Siinä se rastimerkki on joskus ollut.

Koronan takia kalenteri tyhjenee viikonloppumenoista melkein kertaheitolla. Lähden useana viikonloppuna suunnistamaan Riikan kanssa, koska hänenkin kalenterinsa on tyhjentynyt. Jännityksellä tutkimme KS:n sivuilta, millaisia omatoimiharjoituksia nuorisovalmentaja Samu Heiska on tehnyt. Pisin ratamme oli 12,3 km. Kahvia riitti kolmelle tauolle eikä pimeä onneksi ehtinyt laskeutua Hyyrynkankaalle. Illalla minulla oli sekä fyysisesti että henkisesti huono olo, joka jatkui seuraavana päivänä. Opin, että näitä lenkkejä ei tehdä vain veden voimalla, joten minunkin oli siirryttävä urheilujauhojen sekoitteluun.

Omatoimiharjoituksena käyräsuunnistus oli ensikertalaiselle haastava kokemus, josta yllättävä kyllä jopa opin jotain. Luulin ensin, että pääsääntöisesti Riikka suunnisti ja minä katselin kumpareita. Olen enemmän kumparesuunnistaja. Retkillä pidimme turvavälin emmekä voineet kyhjöttää kylki kyljessä karttaa tutkien. Jouduimme oppimaan, miten toinen kuvailee karttaa ja luontokohteita. Minulle selvisi, miten jämsänkoskelainen kuvaa luontoa. Keskityimme suunnistamiseen, teimme pieniä harjoituksia, kävimme läpi reitinvalintoja, rastilta lähtöä ja rastinottoa ja välillä puhuimme väärässä kohtaa aivan liikaa. Tosin suunnistaessa ei ole oikeaa kohtaa puhua oikein mitään. Pahin pummi pääsi tapahtumaan, kun lähdimme tieltä ojaa pitkin rastille ja yhtäkkiä emme vain tienneet, missä olimme. Mutta minä tiesin, että Riikka ei todellakaan tykkää kikherneistä, joista olin edellisellä viikolla tehnyt kasvispihvejä.

Olimme kokeilleet aikaisemmin yhdessä suunnistamista ja todenneet, että se ei onnistu. Silloin Riikka kertoi jollain rastivälillä, että hallitus on laittanut meidät suunnittelemaan KS-Gaalaa, joten pitihän sen suunnittelu aloittaa heti pakollisen alkupurnauksen jälkeen. Rastit onneksi löytyivät ja Kekin Mikko pääsi kopilta vihdoin viimein kotisaunaan. Tänä vuonna olemmekin sitten Riikan ja Vääräsen Sarin kanssa päässeet suunnittelemaan niitä isompia kekkereitä, jotka koronan takia siirtyvät koko ajan hamaan tulevaisuuteen. Voin luvata, että hyvää kannattaa odottaa. Tällä kertaa suunnittelupalaverit on pidetty kahta terassi- ja baarikertaa lukuunottamatta ryhmäpuheluina tai salaisessa WhatsApp-ryhmässämme. Suunnistaessa on voinut vain suunnistaa.

Huhtikuussa Mankin maagisella suppa- ja kivialueella kerroimme Riikan kanssa B-radan kahvitauolla, mitä olimme oppineet yhdessä suunnistamisesta. En muista enää mitä puhuimme, mutta muistan tuon hetken. Olimme oppineet sekä samoja että eri asioita, mutta täytyy sanoa, että hienoimmalta tuntui se, että toinen oli oppinut jotain minulta.

Koronan ensimmäinen aalto alkoi helpottaa, iltarastit alkoivat toteutua normaalisti ja elämään tuli pikkuhiljaa muutakin kuin suunnistusta. Yhdessä suunnistaminen jäi. Elokuussa luultavasti kuvittelin olevani Samun kaltainen nopeajalkainen ratamestari, kun tein pitämilleni kuntorasteille laajalle alueelle leviävät radat. Sain niistä hyvää palautetta sekä mentoriltani Asko Määtältä että suunnistajilta, mutta toki vietin metsässä tunnin jos toisenkin useana päivänä hirvikärpästen seurassa, koti muuttui sotkupesäksi, söin valmisruokaa ja energiapatukoita ja töihin keskittyminen häiriintyi. Haastetta aiheutti myös parkkipaikan vaihtuminen alueen toiselle puolelle. Onneksi itse iltarastipäivä on aina yhtä ihana. Paikalla on hyväntuulisia suunnistajia olipa rata mennyt hienosti tai huonosti, ja minulla vasta edessä se viimeinen homma eli rastien hakeminen metsästä. Ja vaikka joka kerta tekisi mieli lopettaa koko ratamestarointitouhu, alan jo parin päivän kuluttua suunnitella seuraavan vuoden ratoja. Edelleen koukussa.

KevätSuunnistus peruuntui, Jukolan Viesti peruuntui, Manna peruuntui (huoltajana toki keskityn siellä muihin asioihin kuin itse suunnistukseen) 😉 ja Raato peruuntui. Rohkaistuin kisaamaan Anjalan metsäsprinttikisassa, kun sain kotikonnuilta pari mettäläläistä kuntosuunnistajaa mukaani puulaakijoukkueeseen. Halusin osallistua viestiin Upi Särkän muistoksi, ja nyt ymmärrän vielä paremmin, miksi Upi oli viestimiehiä.

Myös rogain oli kutkuttanut mieltäni jonkin aikaa, mutta en ollut vielä rohjennut kokeilemaan. Kun kaikenlaista kivaa oli taas viikonlopuilta peruttu, oli pakko lähteä hakemaan uusia kokemuksia, ja kukas lähtikään mukaan, no tietysti Riikka. Marraskuisena pirteänä (kosteana, pilvisenä) sunnuntaina starttasimme kohti Pajulahti-rogainia. Kotiin palasin suunnitellen seuraavaa rogainia. Koukussa.

Tämän vuoden viimeinen yösuunnistukseni oli Palomäen KS-Yökuppi. Yksi rasti ei löytynyt sotkeutuessani polkuverkostoon, yhtä rastia en enää läpimärkänä jaksanut edes etsiä ja viimeiselle heijastinnauhalle heilutin kättä polulta. Mietin, että en mene koronatestiin, jos olen seuraavana päivänä nuhainen tai kurkku kipeänä.

Kaiken kaikkiaan hieno suunnistuskausi. Yllättävä, aktiivinen, jostain syystä loppua kohti taantuva, kivoja kohtaamisia Kivassa Seurassa. Ja ehkä tämän jutunkin joku lukee. Ainakin yhden aikaisemman jutun on yksi miessuunnistaja lukenut. Hän sanoi minulle kesällä jollain B-radan rastivälillä: Hei, sä olet se nainen, joka ei halua neuvoja, mutta voisitko näyttää, missä ollaan. Vitsi, että olin ylpeä. Juuri silloin tiesin, missä olin.

Toivotan meille kaikille pirteää ja yllättävää suunnistusvuotta 2021!

Päivi Pollari, D55
KS:n kuntosuunnistaja ja talkoolainen