KevätSuunnistus 2020 – kisablogi

Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistuksen kisablogisti Päivi Pollari kävi kisamaastossa uimassa:

Sunnuntain aamupäiväuinti Kuuksonlammella 16.8.2020

Hitaan heräilemisen, tiibetiläisten aamuliikkeiden ja aamupalan jälkeen hyppään hieman ennen kymmentä autoon ja ajan kohti Kuuksonlampea. Tämä on kansan suussa syntynyt nimi Järvenmäenlammelle, joka sijaitsee Kouvolan kupeessa, Iitin Kuukson kylässä Järvenmäki nimisen mäen päällä Taasianjoen vesistössä. 

Jätän auton metästysmajan parkkipaikalle ja kävelen kaunista polkua suoraan lammelle. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, jota koristavat siellä täällä tuulessa nopeasti liikkuvat pienet pilvihahtuvat. Sienet tuoksuvat vahvasti ja mustikat värjäävät metsää siniseksi. 

Kävellessä mietin, että tässä kulkee suunnistaja. Mukanani on alueen kartta ja suunnistuslasit, varmuuden vuoksi, ja pakkohan sitä karttaa on vähän vilkaista. Miellän itseni ensisijaisesti suunnistajaksi, olen ylpeä siitä. Olen suunnistaja, joka patikoi, meloo, läskipyöräilee, ja nyt on menossa uimaan. 

Leppoisan pikku patikkalenkin jälkeen eteeni avautuu Kuuksonlampi. Lampi, jota voi katsella ylempää kallioilta tai toisella puolella suopursujen huumaavassa tuoksussa. Istahdan kalliolle ja nautin lempeästä tuulesta. Lammen pinnalla tuuli juoksee samaan aikaan moneen suuntaan. Jään miettimään, miten se oikein tapahtuu. 

Kierrän lammen ja lopuksi pulahdan uimaan kohdassa, jossa katkennut puu muodostaa luonnollisen laiturin. En tarvitse uimapukua, olen lammella yksin. Tai en aivan. On hyttysiä, mehiläinen, kärpäsiä, suruvaippa, sudenkorento, sorsa, palokärki ja joukko pusikosta pakenevia lintuja. 

Kolmen viikon päästä 6.9.2020 täällä minulle suorastaan taianomaisen lammen maastossa kisataan Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistuksen syksyyn siirtynyt tuplakeskimatka. Miten juoksuvauhdissa suunnistukseen keskittyvät pihkaniskat ehtivät imeä itseensä tämän paikan kauneutta ja elinvoimaa? Huomaavatko he veteen katkenneen kelottuneen puun, kukasta toiseen lentävän mehiläisen ja kauniisti veteen kaareutuvan kallion? 

Onneksi luonnossa ei tarvitse kaikkea huomata. Riittää, että siellä vain on, tavalla tai toisella. Viimeistään kotona sen havaitsee, että keho, sydän ja sielu ovat hieman keveämpiä, vaikka suihkussa jalasta löytyisi verinen naarmu ja käsivarresta iso paarman purema. 

Kuvat: Päivi Pollari 

28.5.2020 Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistuksen kisablogisti Päivi Pollari antautui kilpailuviettinsä vietäväksi. Käy lukemassa, miten selvisivät koitoksesta kilpasuunnistajat Sari Vääränen ja Samu Heiska.

Sisälläni alkoi kasvaa kilpailuvietti …

Lupasin kirjoittaa seuraavaksi Järvenmäenlammesta eli Kuukson lammesta, jossa kävin vajaa 20 vuotta sitten ahkerasti uimassa kesäaikaan. Siellä järjestetään Kouvolan Suunnistajien KevätS-tuplakeskimatka ensi syyskuussa. Päätin kuitenkin siirtää Kuukson lammen retken kesäisempiin aikoihin, kun vesi on lämmintä,ja uinnin jälkeen voin istua kalliolla lampea ja ilta-aurinkoa ihaillen. Osittain myös siksi, kun halusin kutsua Sarin ja Samun luokseni pelaamaan Menolippua. Nyt täytyy varmaan vähän selittää, keitä he oikein ovat ja miten he ja lautapelit liittyvät suunnistukseen. Se ei ole vaikeaa. Kuten olette huomanneet, ihan kaikki voi liittyä suunnistukseen.

Ensimmäisessä tämän vuoden blogikirjoituksessa pohdiskelin kilpailuvietin ja -henkisyyden merkitystä. Koska halusin syventää noita aiheita, lähetin sähköpostilla kysymyksiä kahdelle kilpasuunnistajalle. Samu Heiska, Kouvolan Suunnistajien nuorisovalmentaja, voitti viime vuonna KevätSuunnistuksen pääsarjan kokonaiskilpailun. Hallituksemme jäsen ja erityisesti hiihtosuunnistaja Sari Vääränen tuli naisten pääsarjan kokonaiskilpailussa toiseksi. Kuten haastateltavani yleensä, he olivat paneutuneet antaumuksella vastauksiinsa. 

Luin heidän vastauksensa useaan kertaan. Kerta kerralta huomasin, että sisälläni alkoi kasvaa kilpailuvietti, itselleni melkein tuntematon vietti ainakin sellaisena kuin Sari ja Samu sitä kuvaavat. Sarille kilpailuvietti ja -henkisyys ovat kaikki kaikessa ja Samu on aina halunnut pärjätä. Yllättäen minulla oli kutkuttava tunne, entäs jos minä voittaisin. Ei tokikaan suunnistuksessa vaan suosikkilautapelissäni Menolipussa. Lähetin heille kutsut ja haastoin molemmat pelaamaan kanssani: valitsemaan rautatieratoja ja rakentamaan niitä kaupunki kaupungilta pisteitä keräten. Tuttua ratoja rakastaville suunnistajille. 

Peli-illan kuvauksen ymmärtämiseksi joudun antamaan teille lukijani lukuohjeet. Illan henkilöt ovat todellisia ihmisiä, jotka esiintyvät omilla nimillään. Kaikki tummennetut kohdat ovat heidän omia sanojaan eli suoria lainauksia sähköpostiviesteistä. Ainoastaan peli-ilta on minun omaa korona-ajan tuottamaa harhaa, koska en voinut turvarajoitusten vuoksi kutsua vieraita oikeasti luokseni. Mutta minusta meillä oli silti oikein mukavaa.  

Sari ilmoitti heti, että loistava idea Päivi ja tottakai olen tulossa. Tosin minua alkoi hieman arveluttaa, tulisiko illasta sittenkään Sarin kanssa kovin mukava. Hänen mukaansa kun “tämä taitaa mennä niin, että geenienjakotilaisuudessa sitä (kilpailuviettiä) voi saada tai olla saamatta. Sitä voisi olla vähemmän kilpaurheilun ulkopuolisissa tilanteissa, kuten vaikkapa kevytmielisessä työpaikan kisailussa. Ei sellaiseen voi kevytmielisesti osallistua!” Toisaalta heräsi pelko, pääsisikö Sarista ollenkaan eroon, koska hänelle ainakin suunnistus on tällä hetkellä henkireikä, joka tuo kivaa vastapainoa koti- ja työarkeen. 

Samu vastasi heti, että “tottahan toki moon tulos, maharottoman hyvä irea” pohojalaanen kun on. Innostuin heti, koska olemme samaa heimoa. Sitten muistin Samun vastauksen: “Sanotaanko, että kaipaisin itselleni vähemmän kilpailuviettiä lautapelejä pelatessa. Siinä olen vieläkin huono häviäjä. ;)” Pohjalaisten silmää iskevät hymynaamat ovat aina hieman pelottavia.  

Ensimmäinen ajankohta ei kummallekaan sopinut, koska he tarvitsivat aikaa valmistautumiseen. Minä olisin ollut valmis ihan kylmiltään, ei olisi tarvinnut turhia jännittää. Mutta Sari taisi lähteä suoraa päätä kauppaan peliä ostamaan, sillä hän treenaa kilpaillakseen, ja se on motivaattori lenkille lähtöön. Hän lopettaisi kovat treenit saman tien, jos tietäisi, että ei aio kilpailla. Samusta tiesin, että pienempänä kilpailuvietti on auttanut ponnistamaan vielä kovempia suorituksia joka lajissa, kun ei ole halunnut hävitä missään. Tämä on auttanut aina saamaan isomman vaihteen päälle ja yrittämään uudestaan. Kisaaminen ilman kovaa kilpailuviettiä ei kantaisi niin pitkälle, vaan treenaaminen voisi jäädä hieman puolivillaiseksi. Kannattaakin aina olla jokin tavoite, jota kohti etenee. Päätavoite saavutetaan usein asettamalla ensin pienempiä tavoitteita matkan varrelle. 

Aloin miettiä, ehtiiköhän Samu paikalle ollenkaan.Laitoin oman energiani urheilijamaisen ruokalistan suunnitteluun ja valmistamiseen. Hiilihydraatti- ja proteiinipuoli sujui sukkelasti, mutta kilpaurheilijalle sopivia peli-iltajuomavaihtoehtoja maistelin ja kokeilin useamman illan. 

Vihdoin koitti odotettu hetki, ovikello soi ja menin jännittyneen innoissani avaamaan. Oven takana olivat Sari, lapset 3 – ja 5-vuotiaat pojat ja puoliso, joka on myös suunnistaja. Sitten muistin, että Sari oli kertonut tietävänsä kokemuksesta, että omalla urallaan parhaat tulokset hän on saavuttanut silloin, kun satsaus, puristus, odotukset eivät ole olleet enää niin korkeat kuin joskus aiempina vuosina. Tämä liittyy vahvasti elämänmuutoksiin, joita vuodet ovat hänelle tuoneet: nykyisin, kun keskiössä on perhe, ei kilpaurheilu ole enää kaikki kaikessa. Siksi tulostasokin on noussut, kun sauvaa puristaa vähän vähemmän ja ajatukset saa välillä jonnekin ihan muuallekin, kuin pelkkään suunnistukseen ja urheiluun. 

Tilannetta ei ollenkaan auttanut se, että perhe Vääränen-Pukeman takana seisoi Samu vierellään mies, joka erehdyttävästi muistutti häntä itseään. Tajusin, että miehen on pakko olla Samun veli, sillä Samulla on esiintynyt kilpailuviettiä lapsesta lähtien, koska hän ei ole koskaan halunnut hävitä isoveljelleen missään otatuksessa.

Oman kilpailuviettini viemänä unohdin täysin, että olen perheneuvolassa työskentelevä perheterapeutti, joka kannustaa perheitä pelaamaan yhdessä lautapelejä ja tukeutumaan lähiverkostoihin. Patistan puolison ja isoveljen lenkille läheiselle pururadalle ja tyrkkään lapset makuuhuoneeseen kaapista löytyneen pölyttyneen legolaatikon kanssa. 

Aloitamme ruualla ja juomalla. Olen valinnut Samulle pitkän valintaprosessin jälkeen Alkosta alkoholittoman Poikain Parhaat Limonaadi Puolukka -juoman, jolla olin ajatellut olevan metsäisen rauhoittava vaikutus loputtomien tavoitteiden asettamiseen. Saria odotti punaviini, jonka makutyyppi on vivahteikas ja kehittynyt. Halusin antaa heille molemmille mahdollisuuden edes yrittää voittamistani. 

Keittiössä Samu ja Sari tankkasivat pitkän kaavan mukaan, mutta olin aistivinani kuplivaa jännitystä. Samulla tuloskeskeinen ajatusmalli on välillä ollut turhankin pinttynyt. Tästäkin hän on päässyt oppimaan jo pois, kun havaitsi, että oma suoritus on silloin parhaimmillaan kun ei yritä ylittää itseään, vaan keskittyy koko ajan etenemään suunnitelma-ennakointi-havainnointi -ajatusmallin mukaan. Sari taas selvästinauttii kisaamisessa siitä, että aina on uusi mahdollisuus. Ennen kisaa hän voi ajatella itsestään kaikenlaista ja leikitellä ajatuksella, miten hyvään suoritukseen sitä voisikaan yltää. 

Ruuan jälkeen alkoi itse peli. Levitin olohuoneen pöydälle Menolippu-pelilaudan, jolla on Yhdysvaltojen päärataverkosto. Pelin alussa jokaiselle jaetaan kolme ratakorttia, joissa voi olla joko pitkän, keski tai lyhyen matkan rataosuus. Pelaajan on valittava vähintään yksi rata. Uusia voi ottaa lisää pelin aikana. Sitten alkaa junakorttien keräys, jotta voidaan rakentaa junaratoja. 

Mikä tunne, kun tajusin, että nyt on menossa kisa, jossa minä hahmotan parhaiten, nopeimmin, kokonaisvaltaisimmin, rennoimmin, älykkäimmin sekä kokonaisuuden että yksittäiset osiot. Tiesin koko ajan, missä olin menossa ja minkä etenemistavan valitsen seuraavaksi, ja annoin ulkoisten tekijöiden vaikuttaa suoritukseeni vain sen verran kuin tilanne sitä vaati. Ja mitä muuta tällaisesta suorituksesta saattoi seurata kuin voitto!

Ilta oli hiljainen, mitä voi olla vaikea uskoa. Keskityimme jokainen omaan suoritukseen. Lopuksi Sari ja Samu onnittelivat minua niin hienosti kuin kokenut kilpailija vain voi hävitessään tehdä. Sari tietää, että aika usein tulee hävittyä, joten siihen on tottuneempi kuin voittamiseen. Eli ihan normaalia. Aina se silti kirpaisee, mutta hän on sen käsittelyyn tottunut ja oppinut. Ei se siitä koskaan helpotu tai muutu, mutta ainakin sen tietää kokemuksesta, että se helpottaa yleensä jo heti, kun kisapaikalta poistuu, joten minun oli ohjattava Sari ulko-ovelle ja lykättävä lapset mukaan. Sitä ennen Sari tosin kävi vielä jälkitankkaamassa keittiössä, mistä Samukin löytyi. Suu täynnä ruokaa Sari selitti, että häviäminen on tosi tärkeää! Oppii kohtaamaan vastoinkäymisiä ja myös selättämään niitä.

Samusta voittaminen tuntuu aina hyvältä, ainakin jos suoritus on ollut sen arvoinen. Yrittikö hän vihjailla jotain minun voitostani? Ehkä ei, koska Sari ja Samu olivat keskittyneet toinen toistensa terapoimiseen. Samun mukaan itsensä voittaminen on kuitenkin tärkeintä ja saada omatasoinen suoritus aikaseksi, johon voi olla itse tyytyväinen! Hän häviää, jos ei saavuta omaa tavoitetta kyseisessä kisassa. Toipuminen riippuu kuinka huonosti on tullut vedettyä, mutta yleensä hän pääsee suhteellisen nopeaa ylitse. Tähän auttaa seuraavien pienempien tavoitteiden määrittäminen tai niiden lähestyminen.

Onneksi ruoka ja juomat loppuivat enkä alkanut ovenraossa vihjailla Samulle, että hänen elämänsä taitaa kiertää yhden ja saman tavoiteselviytymisstrategian ympärillä, ja selittää Sarille, että aina tulee uusia kisoja ja uusia mahdollisuuksia. Sen kun pitää mielessä, niin ei masenna niin pahasti. 

Olipas mukavaa voittaa! Ja tarjota Sarille ja Samulle harjoitus häviämiseen. He olivat siinä hyviä. 

16.4 Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistuksen kisablogisti Päivi Pollari omatoimisuunnistaa poikkeustilanteessa ja yllätyksekseen hieman ikävöi keski-ikäisiä suunnistajamiehiä metsän hiljaisuudessa. Lue mitä hän kirjoitti heistä ennen koronavirusta.  

Minä ja keski-ikäiset suunnistajamiehet

Suunnistuskisoissa on silmämääräisen tutkimustulokseni perusteella enemmän miehiä kuin naisia. Sama ilmiö on havaittavissa myös kuntorasteilla. Olen kuullut, että monet Sinkki-Sepot, Veikot, Jussit, Toivot, Reimat ja Someron Esat (ks. edellinen blogikirjoitus) suunnistavat parhaimpina viikkoina kuusi kertaa ilman lepoa ja venyttelyä. Märät, ties mille haisevat suunnistuskengät kiskotaan jalkaan ehkä jo hieman virittyneiden pöksyjen jatkeeksi. Reikäpaidan reiät ovat vähentyneet ja suurentuneet. 

En lähde erittelemään pohtimiani syitä, joista johtuen suunnistus on edelleen miesvaltainen laji. Voisin sotkeutua loputtomiin, arkaluontoisiin ja hankaliin keskusteluihin naisen ja miehen asemasta kotitöiden ja lastenhoidon haastavassa maailmassa, asevelvollisuuden suorittamisesta ja kenelle se kuuluu ja ei kuulu sekä naisen ja miehen biologisista eroista lihaksissa, aivoissa ja ties missä. Varmasti menisin keskusteluissa aivan metsään, joten parempi vain suunnistaa siellä.  

Olen jossain aikaisemmassa blogikirjoituksessa paljastanut, miten paljon muut suunnistajat vaikuttavat minuun ja suoritukseeni. Se on rasittavaa. Olin tammikuussa omatoimisesti suunnistamassa vanhalla kartalla A-rataa täysin tyhjässä lähimetsässä, jossa ei ollut yhtään rastia eikä sutta. Laitoin naispuoliselle ystävälleni viestin: “Terveisiä A-radalta. Ei yhtäkään keski-ikäistä miestä missään”. Ystävää nauratti. Hän jos kuka tietää suhteeni keski-ikäisiin suunnistajamiehiin ja heidän innokkaisiin neuvoihinsa. Tämän kirjoituksen jälkeen myös he itse.  

Kyllä, minulla on ongelma heidän kanssaan, kuntorasteilla. Ehkä minun pitäisi kilpailla, koska kisatilanteessa keski-ikäinen mies todennäköisesti keskittyy omaan suoritukseensa eikä hukassa olevan haahuilijanaissuunnistajan neuvomiseen. Eikä minun edes tarvitse olla kovin paljoa vinossa rastilta, kun yhtäkkiä vieressäni on keski-ikäinen mies viittomassa kohteen suuntaan. Mistä hitosta tuo suunnistusratojen partaveitsi on havainnut, että en ihan tiedä missä olen? Ja mistä hitosta hän on ajatellut, että haluaisin hänen kertovan sen minulle, koska en ole mitään kysynyt? Olen tullut pohdinnoissani lopputulemaan, että minulla on huomaamattani oltava suunnistaessa hyvin ilmeikkäät kasvot. Mikropienet lihasliikkeet ja jännitykset kasvoillani ja kehollani kertovat tiedostamattoman epätoivoni ennen kuin itse sitä tajuankaan. Nuo herkät miehet ymmärtävät sen heti. 

Viime kesänä tilanne suorastaan kriisiytyi, kun hieman (no ehkä jonkin verran) korotin ääntäni ja tokaisin minua lempeästi ohjaavalle miehelle, että “mikä teitä keski-ikäisiä miehiä vaivaa, kun pitää olla aina neuvomassa, missä se rasti on?”. Hän tuijotti minua hämillään, ja vasta viiveellä tajusin, että hän ei ehkä edes ymmärtänyt olevansa keski-ikäinen. Huh, mikä soppa. Myöhemmin kuulin (häneltä itseltään), että hän oli maalissa ensiapuluonteisesti purkanut tilannetta toisen keski-ikäisen miehen kanssa. 

Ajattelin, että nämä tilanteet eivät lopu, vaikka maineeni seurassa leviäisikin. Päätin, että on vain hengitettävä syvään, kun seuraava keski-ikäinen uros lähestyy. Niin kävikin heti seuraavilla iltarasteilla. Myönnän, että olin aika hukassa enkä edes kovin vaikeassa paikassa. Ja siinä se oli, puolituttu, keski-iän nuoremman pään edustaja aloittamassa selvitystään, mistä koodin se ja se rasti löytyisi. Vilpitön auttamisenhalu kasvoillaan valmiina keskeyttämään hetkeksi oman suorituksensa minun takiani. Tein tietoisen, syvärauhoittavan hengityksen ja sisältäni kuului lempeästi “voitaisiinko olla ihan hiljaa?”. Hän oli ihan hiljaa. En viitsinyt edes miettiä, mitä hän minusta sen jälkeen ajatteli. Hän oli kadonnut. 

Seuraavan kerran vauhdikkaassa taajamasprintissä tajusin polulla, että olin lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Ei aikaakaan, kun pusikosta hyppäsi ikäryhmän edustaja ja alkoi kertoa, missä olen. Siihen piipitin, että “haluaisin ratkaista tämän ihan itse”. Hänkin hävisi. 

Työpaikkani ainoa miestyöntekijä, ihana kolmekymppinen toimistosihteerimme, on sitä mieltä, että iltarastit ovat suunnistajien Tinder, ja neuvominen on se hipaisu, jolla osoitetaan kiinnostus. Hän muutti mielensä, kun näki viehättävät suunnistuslasini ja kuuli, kuinka hikinen, punainen ja naarmuinen olen lempilajini parissa. Aloimme pohtia miehen biologiassa olevaa vahvaa suojeluvaistoa, joka tälle on tullut jo metsästyskulttuurissa villieläinten keskellä eläessä. 

Suosittelen kaikille miehille, jotka haluavat lepoa naisten suojelemisesta, KevätSuunnistukseen osallistumista. Samoin naisille, jotka haluavat epätoivosta huolimatta itse löytää rastinsa. Tarjolla on keski- ja pitkää matkaa, siihen päälle raikas pesu ja kahvion herkut. Olen siellä kahviossa hommissa, joten minua ei tarvitse suojella. 

Käsitteellinen jälkikommentti: 

Olen kirjoituksessani käyttänyt sanaa keski-ikäinen ainakin kahdeksan kertaa. Olisin voinut korvata sen tähän blogiin käyttämäni oheismateriaalin perusteella seuraavasti:

– Ikä, joka ajoittuu suurin piirtein elinvuosille 40-60 

– Ihmisen ikäkausi nuoruuden ja vanhuuden välillä eli lyhyt jakso myöhäispuberteetin ja varhaisdementian välissä

– Ei yksiselitteisesti määriteltävä ikäkausi

– Ihmisen parasta aikaa (varsinkin naisen) 

– Ikäkausi, joka miehillä alkaa kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla, kun sukupuolihormonitoiminta alkaa laskea, ja jatkuu niin pitkään kuin mies säilyttää kyvyn hankkia lisääntymiskumppaneita

– Ikä, joka on enemmän tunne kuin biologinen ikäkausi 

Lopuksi: Taidan jonain päivänä lähteä katsomaan, onko yksikään keski-ikäinen mies eksynyt Järvenmäenlammelle. Siellä kun KevätSuunnistetaan syyskuussa. Me paikalliset kutsumme tuota upeaa lampea Kuukson lammeksi. Siitä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa. 

4.3.2020 KevätSuunnistuksen kisablogisti Päivi Pollari jakaa kilpailuhenkiset suunnistajat ryhmiin:
KILPAILUHENKEÄ JA -VIETTIÄ KEVÄTSUUNNISTUKSEEN!

KevätSuunnistuksen kisasivuilla kisajohtaja Marika Zerni esittelee itsensä leppoisassa kirjoituksessaan. Hän kuvaa olevansa “vähän yllytyshullu ja jokseenkin kilpailuhenkinen” vai oliko se jokseenkin yllytyshenkinen ja vähän kilpailuhullu. Nämä ominaisuudet eivät ole vielä saaneet Marikaa suunnistamaan, mutta kisajohtajan hommaa hän hoitaa innokkaasti ja yllyttää meitä muita seuran hulluja tekemään hommia.

Kisoja ei ole ilman kilpailijoita ja kilpailijoita ei ole ilman kilpailuhenkisyyttä tai kilpailuviettiä. Näin olen päätellyt, kun olen asiaa sivusta seurannut. Oma suunnistukseen liittyvä pienehkön kokoinen kilpailuviettini on suorastaan hävinnyt haahuiluviettini suurentuessa, mutta silti edelleen suunnistan ja jopa toimin kerran vuodessa ratamestarina.
Mutta on siis oltava riittävä määrä kilpailuhenkisiä ja vahvan suunnistuskilpailuvietin omaavia ihmisiä, jotka tuskin malttavat odottaa, että Irman sivujen linkki aukeaa KevätSuunnistuksen ilmoittautumiseen. Ilman heitä eivät kisat toteudu. Keitä nuo ihmiset oikein ovat?

Ovatko he kuntorastien kärkipää, pitkäjalkaisimmat, sinnikkäimmät, tarkkanäköisimmät, malttavimmat, rohkeimmat vai jo kohdussa suunnistuksen aloittaneet? Kenen on pakko päästä kokemaan lähdön tunnelma, kun siirrytään lähtölankulta toiselle ja vihdoin viimein saa kartan käteen ja menoksi? Se fiilis, kun on metsässä välillä yksin ja välillä väkeä vilisee suuntaan jos toiseen, ja itse teet vain omaa suoritustasi. Ja maaliin tulo naama punaisena, räkä valuen, trikoot uusia reikiä täynnä ja reidet mustelmilla. No tuo viimeinen taisi olla vähän liikaa omista vähäisistä kisakokemuksistani.

Kilpasuunnistajat ovat kuitenkin aivan tavallisen näköisiä ihmisiä urheiluvaatteet päällä. Tosin usein aika laihoja, ja joitain on jopa verrattu kukkakepeiksi, mistä ominaisuudesta on varmaan hyötyä metsässä puiden välissä puikkelehtiessa. Itselläni ei ole tuosta kertynyt kokemusta, kiloista kyllä.

Viime vuoden kisablogissa innostuin herättelemään sisäisen kvalitatiivisen tutkijaminäni esiin. Se nousi taas, ja aloin kartoittaa, millä nimellä kisaajat itseään kuvailevat urheiluvaatteissaan. Lähteenä olen käyttänyt suunnistusliiton listaa seurojen nimistä.

Keräsin nimien loppuosia ja tein niistä erilaisia ryhmiä:

• Ruumiinosat: pihkaniska, hakoniska
• Vaativat tilanteet: pullistus, ponnistus, pyrintö, yritys, nujakka, pamaus, kehitys
• Esineet: pelikassit
• Flora: pahka, taimi
• Fauna: haukka, susi, karhu, kettu, peura, varsa
• Miehet: Sepot (erityismaininta Sinkki-Sepot), Veikot, Jussit, Toivo, Reima ja Someron Esa
• Jäänmurtajat: Sisu, Kontio, Tarmo
• Kääpiöt: Vilkas
• Kehoon liittyvät: akilles, jänne, ryhti
• Aamuvirkut: sarastus, koitto, kajo
• Suomalaiskansalliset: Lalli, Kullervo
• Iltamenot: riento
• Ohi pöytäkirjan: Äänekosken Sarjakuvaseura

Edellisen luokituksen perusteella tulin siihen tulokseen, että kenellä tahansa voi olla kilpailuvietti tai sitä kilpailuhenkisyyttä. Suunnistus on kiva laji, koska kisoihin voi tulla vaikka on oikeastaan vasta vain viettiä ja henkisyyttä eikä niin paljoa suunnistuskokemusta. Samaan kisaan mahtuvat huiput ja aloittelijat, ja jokainen haetaan metsästä vaikka ponnistus jäisi yritykseksi tai pelikassit tyhjenisivät.

P.S. Seuraavassa blogikirjoituksessani kerron suhteestani keski-ikäisiin suunnistajamiehiin … Kyllä senkin saa liittymään Kevätsuunnistukseen.

-Päivi-

Takaisin kilpailusivuille