KevätSuunnistus 2022 – kisablogi

Kaikki osat uusimmasta kirjoituksesta vanhimpaan…

1.5.2022 Päivi Pollarin 4. blogikirjoitus kisamaastosta – kuvat myös Päivi Pollarin kuvaamia ellei muuta mainittu

Blogisti kohtaa ensin ongelman ja sitten häiriön

Pyysin KevätSuunnistuksen kisajohtaja Henna Pylvänäiseltä luvan, että saan kiertää D55 keskimatkan radan ja kirjoittaa siitä jotain. En voinut käsittää, että järjestän itselleni samalla massiivisen tietosuojaongelman. Omassa kodissani. Tarkoituksenani oli elävöittää tätä hieman alakuntoista blogikirjoituskautta ja konkreettisesti tehdä jotain, joka edes hieman muistuttaisi suunnistusta. Olisin saanut mennä pitkänkin radan, mutta en kehdannut. Tässä kohtaa kehtaa sana tarkoittaa viitsimistä. 

Samoihin aikoihin kun kisojen kartoittaja Heikki Kyyrönen lähetti kisakarttoja sähköpostiini, laittoi siskoni WhatsAppiin linkin Jukolan karttojen salattuakin salatummasta säilytyspaikasta. https://www.hs.fi/urheilu/art-2000008747700.html?share=0bd529bf37de34d1769bb13a9d1651a7

Heikki ei huomannut lähettää minulle salassapitosopimusta, vaikka sain ei niin kauhean suojattuun tietokoneeseeni tärkeitä, erittäin salaisia suunnistusasiakirjoja, joiden näkemisestä useat KevätSuunnistuksen kisaajat hyötyisivät. Koska minulla ei ole kotona kassakaappia eikä mitään muutakaan lukollista paikkaa, piilotin kartat samantyyppisiin paikkoihin kuin karkit ja keksit teiniltä. Siivouskomeroon moppaussankoon, vessanpöntön takaosaan teipillä, jauhelihapaketin alle pakastelokeron alaosastossa ja ennakkoperintöastiaston liemikulhoon. Mietin, pitäisikö minun ottaa yhteyttä talomme isännöitsijään ja kysyä pommisuojan käyttöä paperien säilytykseen. Tajusin, että nyt eivät vain oman sarjani naiset vaan myös tietyntasoiset kypsän nuoren aikuisuuden saavuttaneet miehet  ja toisaalta hienostuneesti jo hieman harmaantuneet herrat haluaisivat tulla luokseni kylään. Heillä kun on kaikilla sama rata. Luotan, että he eivät käyttäisi rikollisia keinoja löytääkseen haluamansa  tiedon. Jälleen kerran on todettava, että suunnistus on jännittävä laji, suunnisti tai ei.

Ongelmastani huolimatta lähdin eräänä iltana kylmään ja koleaan metsään, missä alkoi sataa räntää ja lopuksi isoja lumihiutaleita. Vappua enteilevä sää! Ei KevätSuunnistus -sää, koska kisaviikonlopulle Norjan sääennuste ennustaa erittäin aurinkoisia päiviä  ja Suomen ilmatieteenlaitos jonkin verran aurinkoisia. Tässä asiassa uskomme norjalaisia ja KevätSuunnistuksen perinteitä eli aurinkoista keliä.

Olin jo varautunut, että metsäsuunnistukseni olisi blogistisuunnistusta, joksi suoritukseni aina välillä muuttuu jopa tavallisilla iltarasteilla. Blogisti suunnistaa ja samalla suunnittelee blogikirjoitusta, minkä takia suoritus menee pieleen heti alussa ja jossain vaiheessa blogisti ei enää tiedä, missä on eikä tätä enää kiinnosta itse suunnistus pätkääkään. Hänen on mietittävä kahta enemmän, mitä kirjoittaisi, koska alun perin esimerkiksi oman kirjoitukseni piti käsitellä D55 suunnistusrataa, 2,9 kilometriä ja 9 rastia, joista loppuja en edes vaivautunut etsimään.

Ennen viitosrastia mietin kävellessä, miten saisin itsestäni hyvän selfien, jolla todistaisin lukijoilleni ja erityisesti faneilleni, että kuljen välillä maastossa kartta ja kompassi kädessä. Yksi faneistani muuten lähetti pyytämäni ratamestarikoulun ratatehtävän ja kehuskeli, että oli hyvä maasto tehdä rataa. Varmaan valehteli. Kirjoitti olleensa ihailijani jo pitkään. Tavallaan tiesin sen, koska itsekin fanitan hänen kirjoituksiaan syömistään kisamunkeista ja munkkipossuista. Kuten huomaatte, meillä Kouvolan Suunnistajissa pidättäydytään hyvin itse aiheessa.

Yhtäkkiä vastaani käveli häiriötekijä pahimmasta päästä. Ihminen, kisan kartoittaja Heikki Kyyrönen. Esitin ilahtunutta, vaikka olin kauhuissani. Olen harjoitellut koko suunnistusikäni sitä, että metsässä tapaamani homo sapiens ei häiritsisi suoritustani, mutta näin vaan aina käy tavalla tai toisella. Saan palkkani ihmisten huomioimisesta ja havainnoimisesta, joten tuntosarveni jäävät päälle ulosleimauksen jälkeenkin. Otimme Heikin kanssa toisistamme valokuvia tähän juttuun, ja vaihdoin  pari sanaa puhelimessa Heikin kartoittajakaveri Asko Määtän kanssa. Jatkoin matkaa ja jätin heidät keskustelemaan, kuinka korkeat männyt voi ja pitää vielä merkata hakkuuaukeaksi. Kerrankin minulla ei ollut mielipidettä, mutta ei tosin enää suunnistustaitoakaan.

Homo sapiensin, vaikka se olikin Heikki, kohtaamisen aikana tai heti sen jälkeen avaruudelliseen hahmottamiseeni tuli häiriö enkä enää kyennyt ympäröivän tilan ja siinä olevien kappaleiden kolmiuloitteisuuden mieltämiseen: mikä on edessä, mikä takana ja kuinka kaukana kohde on. Suunnistaja tarvitsee tuota avaruudellista hahmottamista mitä kaikkea se lienee onkaan. Peli oli menetty viimeistään siinä kohtaa, joten keskityin loppuajan korvenkyläläisen suunnistusmetsän ihailemiseen ja kuvien ottamiseen maastokohdista, jonne minun ikäisten naissuunnistajien ja aikaisemmin mainittujen miesryhmien ei pitäisi missään tapauksessa joutua.

Bloggaamissuunnistukseni loppuvaiheessa kaikenlainen hahmottaminen tuli taas haastetuksi, kun yhtäkkiä silmieni edessä oli puolialaston mies menossa uimaan. Onneksi olin sen verran kaukana, että hän ei nähnyt minua. Puolialastomia miehiä harvoin näkee suunnistaessa, joten tulin täysin yllätetyksi. Yleensä en reagoi satunnaiseen uimariin noin vahvasti, joten asialla täytyi olla joku yhteys jo aikaisemmin menettämääni avaruudelliseen hahmottamiseen. Lopulta kasasin itseni kokoon metsän siimeksessä, tein illan parhaan reitinvalinnan, josta pidin koko matkan kiinni, ja pääsin autolle lumisateen tihentyessä. Jälkeenpäin kuulin, että Heikki oli törmännyt samaan aikaan sekä koppeloon että kokonaiseen ryhmään puolialastomia miehiä, jotka olivat viettämässä kaveriporukan viikottaista avantouintisaunailtaa. Huh, se olisi ollut minulle aivan liikaa.

Kotona aloin tutkia, mitä kaikkea avaruudellinen hahmottaminen tarkoittaa. Sotkeuduin pahasti Suomi24 keskutelupalstalle, missä pohdittiin miesten ja naisten hahmottamisen eroja, jotka johtunevat metsästys- ja keräilykulttuurien sukupuolisidonnaisista rooli- ja työnjaoista kuten kaikki muukin elämässämme. Yritin tehdä muutamia hahmottamistehtäviä, mutta luovutin ja menin nukkumaan.

Aamulla tuumasin: Hei, haloo blogisti! Sinun piti vain suunnistaa ja nauttia. Miten sait aikaan ensin tietosuojaongelman ja sitten avaruudellisen hahmotushäiriön?

Metsässä kävellessä tosin mietin sinua KevätSuunnistaja! Tässä vähän vinkkejä. Ratamestari tarjoaa suunnistusta koko rahan edestä ihan alkumetreiltä asti. Kartoittaja taas runsaasti mutta kuitenkin sopivasti tavaraa kartalle. Ole tarkkana, jotta et tipahda. Luonto tarjoaa hyvät mahdollisuudet samaistumisvirheisiin. Äläkä kirjoita mielessäsi blogia, suunnistuspäiväkirjaa tai somepäivitystä. Sen aika on vasta maalissa. Ja vältä hehkuttamasta, että nyt menee hyvin, sillä juuri silloin voit menettää avaruudellisen hahmottamiskykysi.

Antoisaa kisaa!

KevätSuunnistus 2022 – kisablogi

28.4.2022 Päivi Pollarin 3. blogikirjoitus kisaamaan lähdöstä – muistakaa ilmoittautua mukaan!

Suomisportin ja Irman kautta kisasuunnistajaksi!

Suunnistusystävä täytti viime vuonna 50-vuotta. Annoin hänelle lahjakortin suunnistuskisoihin: kisa-avustajan palvelut, ruokailut ja jopa vessapaperit koko päiväksi. Ystävä sanoi, että hän ei kilpaile, suunnistaa vaan. Vaihdettiin laji kuntosuunnistukseksi samoin palveluin.

Jäin miettimään, oliko lahjani pohjimmiltaan itsekäs. Tunnistatteko, kun antaa toiselle sellaisen lahjan kuin itse haluaisi. Aluksi selitin itselleni, että enhän minäkään halua kilpailla. Venloihin on mukava mennä, kun häviää sinne tuhansien naisten joukkoon. Puolivahingossa ilmoittauduin vuosi sitten lokakuussa seuramme järjestämään metsäsprinttiviestiin ja yllätyksekseni nautin kisasta. Jopa hieman ylitin itseni sekä suunnistustaidossa että juoksukunnossa. Alkuvuodesta tuli idea kirjoittaa tähän blogiin aloittelevan kilpailijan taipaleesta. Kirjoituksen tarkoituksena oli kannustaa kokeilemaan kisaamista. Ratamestarikoulussa eräs mies kertoi tuttavansa käyvän muuten vaan SM-kisoissa, koska aina on hyvät radat ja viikonloppuna on mukavasti aikaa. Itse käyn yleensä suunnistamassa hieman nälkäisenä ja uupuneena täyteen tykitetyn työpäivän jälkeen. Siitä se sitten lähti pyörimään mielessä, ajatuskuvio. Jos lähtisin joku viikonloppu suunnistuskisoihin.

Samalla muistuivat mieleen ensimmäiset suunnistuskisani Luumäki-rasteilla vuonna 2012 D45 sarjassa. Olin yhdestoista. Osallistujia oli yksi enemmän. Tein kymppirastille kymmenen minuutin pöpelikköpummin, joka taisi pääsääntöisesti johtua fyysisen väsymyksen aiheuttamasta aivosumusta. Ihmeellistä, miten hyvin silmieni eteen palautuu hetkiä tuosta päivästä.

Ajelin kisoihin yksin. Oli vasta neljäs suunnistusvuoteni enkä tuntenut Kouvolan Suunnistajista kovinkaan monia. He istuskelivat yhdessä retkituoleissaan, minä kannonnokalla. Mietin, missä vaiheessa söisin eväsleivät, kuinka monta kertaa pitäisi käydä pissalla ennen lähtöä ja kuinka paljon aikaisemmin kannattaisi lähteä lähtöön. Sinne sitten vaan jätin kukkaron, kännykän ja avaimet reppuun ja seurasin viitoitusta pelipaikoille. Jos olin aikaisemmin kysellyt seuratovereilta maltillisesti asioita, lähdössä muutuin kyselyikäiseksi aloittelijaksi: Mitä nämä riu’ut maassa ovat? Koska niille siirrytään? Onko jollain lainata vielä yksi hakaneula? Mistä tiedän, missä on K-piste? Mikä tuo pieni valkoinen lappu on? Miten se kiinnitetään emittiin? Entä jos se tippuu? Joku puhui itkumuurista, mikä sai minut hieman ahdistumaan. Jatkoin kyselyä. Mitä noissa ämpäreissä on? Milloin voin ottaa kartan ja milloin katsoa sitä? Saanko kysyä muilta apua, jos olen aivan epätoivoinen? Voiko toisille kilpailijoille puhua tai uskaltaako heitä edes katsoa? Onko mulla liikaa vaatetta päällä? Onko metsässä jo hyttysiä? Elämää suuremmat kysymykset eivät onneksi tulleet mieleeni. Entä jos eksyn? Tipun luolaan eikä kukaan löydä minua. Jalka menee poikki, kärsin nestehukasta, kyy puree ja ampiainen pistää tai karhu ajaa puuhun. Kaikki täysin realistisia pelkoja.

Seuraavan kerran kisasin Inkeroisten Terhon kisoissa, jolloin tunsin jo seurakavereita enemmän. Jäin suustani kiinni ennen lähtöpaikkaa, joten se lähtö tapahtui kirjaimellisesti lennossa, kun joku huusi “Päivi, nyt on sun vuoro”. Sitten tuli ensimmäinen Jukolan Viesti Kuopiossa vuonna 2014. K-pisteen jälkeen kipusin ylös melkein kohtisuoran rinteen ja eteeni ilmestyi eri suuntiin juokseva naismeri, joka laittoi minut hetkeksi aivan sekaisin, kunnes menin heidän sekaansa. On jännittävää olla ensimmäisissä kisoissa.

Kisoja ennen on paljon tehtävää, johon voi mennä enemmän aikaa kuin itse kisaamiseen. Ensin on tutustuttava IRMAan, joka voi olla helpolla tai vaikealla päällä. Irma ei ole nainen vaan suunnistusliiton nettisivuilta löytyvä suunnistuspalvelu, josta löytyy kilpailukalenteri ja jonka kautta kisoihin ilmoittaudutaan. Irmalla ja minulla on huonot välit, mikä käytännössä tarkoittaa, että jostain syystä joudun viettämään hänen kanssaan pitkiä aikoja saadakseni haluamani. Johtuu kuitenkin ehkä enemmän minusta kuin Irmasta. Pitäisi varmaan hankkia enemmän rutiinia tässäkin asiassa. Mutta ensin on mietittävä lisenssisopimukset, jos aikoo osallistua kansallisiin, kansainvälisiin tai SM-kisoihin. Kuulostaa viralliselta, arvokkaalta ja hyvin kalliilta, mutta ei onneksi ole. Ennen senkin sai Irmalta, mutta nyt on mentävä Suomisporttiin, joka ei ole urheilupubi vaan lisenssi- ja vakuutuskauppajärjestelmä netissä. Siellä on ilokseni erittäin yksityiskohtaiset toimintaohjeet, mutta en ole varma toimivatko ne siltikään tällaiselle 1700-lukulaiselle, joka joutuu elämään jopa väärällä vuosituhannella.

Sitten kun on lisenssisopimus (jota ei muuten tarvitse alue- ja lähikisoissa) ja on ilmoittautunut kisoihin, on kilpasuunnistaja. Vaikka olisi Päivi Pollari. Jos on kertalisenssi, niin on kertakilpasuunnistaja. Niin tai näin, on kuitenkin sitouduttava laji- ja dopingsääntöihin. Elämästä tulee jännittävää, koska dopingtarkastaja voi tulla koska vaan kotiini ja joudun antamaan näytteen. Nyt täytyy taas esittää kysymyksiä. Onko näytteenottaja beessiin popliinitakkiin pukeutunut harteikas mies, joka on entinen irtisanottu televisiolupatarkastaja? Onko hänellä lupa tulla kotiini ja seisoa kylpyhuoneessani, kun yritän pissata näytepurkkiin. Mitä jos näyte on positiivinen? Joudunko kilpailukieltoon? Kuka maksaa oikeudenkäyntikulut? Miten selvitän, että käytin vahingossa työkaverin huulirasvaa ja kärsin koko talven kauheasta yskästä? Tuossa pelossa on elettävä sekä ennen että jälkeen kisojen. Vain kisatessa on turvassa. Kannattaa siis mennä heti erikoispitkien ratojen kisoihin, jollaiset on muuten Kouvolassa syksyllä 2023 (Eikö olekin hienosti kohdennettu ennakkomainos!!?).

Itse asiassa suosittelen neitsytkisamatkan tekoa Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistukseen Korvenkylään. Kisainfosta saat kaiken aloittelevan suunnistajan tarvitseman tiedon. Voit käydä kanttiinissa ja vessassa ennen ja jälkeen kisan niin monta kertaa kuin haluat. Jos kompassi tai suunnistuskengät jäävät hermostuksissa autoon, ei pysäköintipaikka ole kaukana. Kisan jälkeen nautit ensin luonnonmukaisista pesupalveluistamme ja haet tarvittaessa jälkikasvun muksulasta. Sinne voit mennä myös itse ennen tai jälkeen suorituksen, jos taannut syystä tai toisesta taaperotasolle. Hiekkakakkujen tekeminen rauhoittaa ja leimausradan juokseminen tarvittaessa aktivoi kisakuntoa.

Jos haluat valmistautua vieläkin yksityiskohtaisemmin, suosittelen suunnistusliiton nettisivuja ja suunnistuskirjallisuutta. Itse luin aikoinaan ja palaan edelleen huippusuunnistajien yksityiskohtaiseen kirjaan Suunnistus – metsästä elämyksiä. Tuohon voisi lisätä, että itsestä elämyksiä. Muuttamalla suorituksen olosuhteita, muutamme aina myös sisäistä elämysrataamme. Ja kuten huomaatte, tuotamme uusia kysymyksiä. Lopetankin tämän kirjoituksen suomalaiseen sanalaskuun: Ei kysyvä tieltä eksy. 

Takaisin kilpailun pääsivulle!

*** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — ***

20.4.2022 Kisablogistimme Päivi Pollarin ehti deadline yllättää sivujen päivittäjän viipyessä omissa deadline-paineissa, mutta nyt tässä nautittavaa luettavaa! Osa 2 – olkaa hyvä!

Ratamestarikuulumisia!

Tämän blogikirjoituksen aihe on ratamestarikoulu, mutta siihen pääsen vasta jutun toisessa osassa. Koska kirjoittajakuntoni on aktiivikaudesta huolimatta vasta nousemassa (Ymmärrät “tilaani” paremmin, jos luet myös tämän blogikauden ensimmäisen jutun tuosta alta tai täältä), tulee tekstin tuottamisessa takapakkia, mutkia ja suoraan sanottuna halu vähän oikoa.

Ensinnäkin, kisakeskuksen tiluksien omistajat Kaija ja Matti Iso-Mettälä yllättäen vastasivat edellisessä kirjoituksessa mainitsemaani sähköpostiviestiin. He ovat hiihdelleet, tehneet talon töitä ja mittailleet lumen korkeutta. Ihan hyvää heille kuuluu, vaikkei kukaan perheestä olekaan vielä aloittanut suunnistusharrastusta vuoden 2016 kisojen innoittamana.

Olen välillä miettinyt, mitä kuuluu tämän vuoden KevätSuunnistuksen aikuisten ratojen ratamestarille Mika Saloselle, koska normaalisti ensin teen juttua kisajohtajasta ja sitten ratamestarista. Mika oli KevätSuunnistuksen ratamestari Korvenkylässä vuonna 2016, joten kirjoitin hänestä silloin: http://kouvolansuunnistajat.fi/kilpailu/kevat-suunnistus/kevatsuunnistus-2016/nastareiden-rapinaa-kartalla-ja-korvessa/

Taitaa viive kunnon ajoituksessa hieman vaikuttaa moraaliini. Toisaalta olen rehellinen ja heti tunnustan, että en nyt ehtinyt enkä jaksanut haastatella Mikaa, vaikka olisin kyllä kehdannut. Hän on naamakirjakaverini, joten kävin FB:stä kurkkaamassa kuulumiset. Onhan se pinnallista ja varmasti Mikalla menee paljon huonommin kuin miltä postaukset näyttävät, mutta eipä hänellä taida olla ihan pahasti asiat silloinkaan. Hyvin on ollut ruokaa, usein jotain riistaa, pöydässä, ja ainakin yhdessä kuvassa vaimo hymyilee. Mika täytti tässä kevättalvesta puolivuosisataa ja hiihti 24.3.2022 täyden tonnin. Paljon näyttää mies liikkuvan luonnossa. 17.10.2021 oli ensimmäiset havainnot hänestä Korvenkylän metsissä ja tämän erän ratamestarihommissa. Eipä Mikasta muuta kuin, että ihan mukavasti hänellä on kavereita, 321, ja ajan mittaan hän on kehittynyt selfieiden ottamisessa. 

Itse syvensin maaliskuussa ymmärrystäni ratamestarihommista oikeassa ratamestarikoulussa. Suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi sinne menin. Enhän minä haaveile kansallisten kisojen vastuuhommista. Ilmoituksessa sanottiin, että kuka vaan voi osallistua. Vakuutan, että ilmoittautuessa en tiennyt saavani ilmaisen lounaan. Istuin sitten Kouvolan yhteiskoulun hikisessä yläasteen matematiikan ja fysiikan luokassa yhden lauantain kello 9-17 välisen ajan pienessä pulpetissa ja tuijotin kouluttajaa, joka oli kieltämättä hyvä. Järjestäjän eli Kaakon Suunnistuksen viestissä mainostettiin, että “koulutus antaa 2. luokan ratamestaripätevyyden ja mahdollisuuden toimia kansallisen suunnistuskilpailun ratamestarina. 1. luokan ratamestarikortin uusijoille korvaa myös uusinnassa tarvittavan koulutuksen”. En kehdannut kysyä, onko suunta ykkösestä kakkoseen vai toisin päin. Ei suunnistaja ihan helpolla sellaista kysymystä esitä.

Heti kun kouluttaja Reijo “Reka” Mattinen aloitti koulutuksen, tajusin jo ja viimeistään olevani väärässä paikassa, mutta en taaskaan kehdannut, tällä kertaa poistua paikalta. Reka nimittäin erityisilahtui, kun paikalla oli neljä naista, joita ei kuulemma pahemmin ole kansallisissa ratamestarikoulutuksissa näkynyt. Hänen mielestään naiset ovat kotipuolessa tarkkoja, ja siitä ominaisuudesta on hyötyä ratamestarihommissa. No, Reka ei ole asunut kanssani enkä jäänyt kiinni tekemättömistä ennakkotehtävistä, joista selvitäkseni minun olisi pitänyt jäädä pois työpaikan lautapeli-illasta. Olisin viettänyt edellisen illan ja osan yötä tutkien Ratamestarikirjaa ja suunnistusliiton nettisivujen ohjeistuksia, lajisääntöjä ja rastimääritteitä. Onneksi olen kartuttanut tietotaitoa kuntosuunnistuksen ratamestarina ja kisoissa talkoilemalla, joten selviydyin tehtävistä yllättävän hyvin tosin vasta paikan päällä.

Jotain erittäin tärkeää opin työpäivän pituisessa koulutuksessa. Väyläajattelun. Minun ratamestaruuteni on perustunut ilkikuriseen rastien piilotteluun kivenkoloihin, syviin kuoppiin ja jyrkänteen kulmauksiin. Nyt vasta perusteellisemmin ymmärsin, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan sinne kuljetut väylät ja niiden antamat mahdollisuudet. Muutuin kertaheitolla syvällisemmäksi ja lempeämmäksi ratamestariksi, joka ei enää kiusaa kesähelteillä iltarastien kuntosuunnistajia.

Tosin ei ajattelun muutos taida ihan noin helposti siirtyä käytäntöön. Reka antoi kurssin keltanokille kotitehtäväksi tehdä kaksi rataa Hernemäen kartalle, josta jo kurssilla uskalsimme hieman marmattaa. Kartta on täynnä vihreää pystyviivaa ja loputtomia pikkuisia metsäteitä. Taitaa kouluttajassa asua pieni riiviö. Olen nyt tuijottanut tuota karttaa sillä ajatuksella, että kun tarpeeksi kauan tuijotan, alkavat väylät hahmottua. Mutta eivät ala, ja deadline 19.4.2022 meni jo. En ottanut karttaa mukaan lomareissulle ja nyt sairastan koronaa onneksi hyvin lievin oirein. Koska olen eristyksessä, en voi valitettavasti lähteä oikeaan maastoon tutkimaan väyliä ja rastipaikkoja. Muutenhan radan tekeminen on kuin tietokonepeliä PurplePenillä. Mietimme muuten toisen naispuolisen kurssilaisen kanssa, että palautamme samat radat ja katsomme, saammeko molemmat samat tarkat vastaukset Rekalta. Tarkkana naisena kaveri palautti tehtävän ajoissa. Tarvitsen siis apua!

Kuvassa on tuo Hernemäen kartta, joten blogini fanipostin liitteenä voit laittaa minulle väyläehdotuksia, miksei ihan valmiita ratojakin. Mielellään ASAP (tarkoitti muistaakseni suomeksi “niin pian kuin mahdollista”), niin kerrankin jopa palauttaisin tehtävät. Ehtisin samalla keskittyä seuraavaan blogikirjoitukseen ja käydä vaikka suunnistamassa, jos löydän muuttotohinoissa kadonneen kompassin ja emitin, ja lumet sulavat. Kiitos jo etukäteen!

Ai niin, opin koulutuksessa kaksi muutakin asiaa. Ratamestariksi oppii vain tekemällä. Ja ratamestari tarvitsee hyviä seurakavereita, sahan, kirveen, mittanauhan, nauloja, vasaran, poran ja siihen akun, suhteellisen hyvän kunnon, tietokoneen, kärsivällisen puolison jos sellainen vielä on tai on ehtinyt sellaisen jossain välissä hankkia ja tietysti hyvän kotiseuran kuten Kouvolan Suunnistajat.

T. Päivi

PS1  Ennakkotehtävän minulle lähettäneet, saavat kommentit radoistaan KevätSuunnistuksen infosta lauantaina. Keräilen siellä talkootunteja.

PS2 Oikea vastaus kuvatekstin monivalintakysymykseen on C “lempeän haaveilevassa”.

Takaisin kilpailun pääsivulle!

*** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — *** — ***

26.3.2022 KevätSuunnistuksen kisablogisti Päivi Pollari aloittaa tämän kevään bloginsa kunnon ajoitusta pohtien

Kouvolan Korvenkylän KevätSuunnistuksen blogistin kisakunnon ajoitus pielessä!

Oletteko huomanneet, että KevätSuunnistukseen 2022 on aikaa enää alle kaksi kuukautta? Minä olen, sillä kisablogistin kirjoittamiskunto pitäisi olla parhaimmillaan, mutta tänä vuonna kaikki on mennyt ihan vintturalleen. Blogistin aktiivikausi alkaa tammikuussa ja maalis- ja huhtikuussa se on parhaimmillaan. Aktiivikauden jälkeen varaan aina viikon tai kaksi ihailijapostiin vastaamiseen, vaikka kertaakaan ei ole tullut kirjeen kirjettä tai viestin viestiä. Mutta koskaan ei voi tietää, mikä juttu räjäyttää lukijoiden tajunnat. Kesällä ja syksyllä annan juttuideoiden vallata yllättäen mieleni. Koska luulen, että muistan ideat kirjoittamatta niitä pieneen kirjaseeni, joulukuussa kaiken kiireen keskellä hiipii paniikki.

Tällä kirjoittamisella ei tosin tunnu olevan mitään tekemistä suunnistamisen kanssa. Suunnistus elää omaa herkkää elämäänsä, ja oma viime kauteni oli suorastaan erityisherkkää. Voiko kirjoituskunnon ajoittamisen ongelma johtua siitä? Kesäkuussa kodissamme tapahtunut vesivahinko, joka aiheutti minun mittakaavassani massiivisen useamman kuukauden muuttoprojektin ja väliaikaisasumisen pienessä kylässä, vaikutti siten, että en pääsääntöisesti saanut itseäni kovin usein metsään kartta kädessä. Välillä olivat emit ja kompassi hukassa, suunnistuskengät väärässä asunnossa tai muuttolaatikossa ja yölampun välijohto jo kolmatta kertaa kadoksissa. Itse yritin pysyä perässä, missä minun piti olla mihinkin aikaan, sillä koronan takia siirtyneet tapahtumat, harrastajateatteriryhmämme harjoitukset ja esitykset ja Kouvolan Suunnistajien Gaala, pakkautuivat kaikki syksyyn 2021. Tilannetta ei helpottanut hyvin iäkkäiden vanhempieni sairastuminen koronaan, mutta onneksi he selvisivät.

En muuten viime vuoden loppukaudella kovin suureen ääneen huudellut, että harrastan suunnistusta. Suunnistajan kai pitäisi useammin suunnistaa kuin tehdä suunnistuksen oheistoimintoja, joita talkootyöksi kutsutaan. Viime syksynä tuli aika monta talkootuntia, kun järjestimme kolmen naisen tehotiiminä tuon KS:n 11-vuotis gaalajuhlan ja jatkot Kouvolan kaupungintalolla. Ennen loppuhuipennusta puhelinpalaverit menivät reippaasti yösuunnistusten edelle. Kyllä kannatti, sillä juhlassa hehkutimme suunnistusta ja suunnistajia suurella joukolla. Koska seuran rahatilanne on pieni ja kapea, kannoin korteni kekoon ja kutsuin juhliin teatteriharrastuksessa kehittämäni hahmon Penan etsimään elämänsä naisvalmentajaa oppiakseen itsekin kartan ja kompassin käyttöä. Siinä samalla Pena kommentoi havaintojaan suunnistusmaailmasta. Kaikenlaisilla tavoilla on kerättävä talkootunteja.

Mutta asiaan. Tammikuussa 2022 soitti KevätSuunnistuksen kisajohtaja Henna Pylvänäinen ja kyseli kisablogista. “Joo, tottakai kirjoitan ja aiheitakin on” ja “Joo, otan yhteyttä siihen Iso-Metsälän pariskuntaan, joiden mailla kisat järjestettiin vuonna… olikos se 2016, ei ongelmaa. Mukava pariskunta ja mahtava paikka pitää kisat.”  ja “Juu, laittelen sulle kysymyksiä, kun oot kisajohtaja ja eti joku kuva itestäs.” Tuon jälkeen lähetin ystävällisiä kysymyksiä Iso-Metsälöille koneelta löytyvään sähköpostiin ja ajattelin antaa kirjoittajan alitajunnan aloittaa täsmätyöskentelyn. Maaliskuun puolivälissä huomasin, että alitajunnassani ei ollut tapahtunut yhtään mitään ja sähköpostiin ei ollut tullut vastausta, koska osoite oli vanha. Ainoa juttuidea, joka lähti mielessäni pyörimään, oli tämä pohdinta väärin ajoitetusta kisablogistin kirjoittajakunnosta ja siitä johtuvasta asioiden keksimisestä, kun haastattelut ovat menneet pieleen tai eivät ole edes toteutuneet. Olenhan ennenkin itse vastannut muille keksimiini kysymyksiin. Säästää myös aikaa. Nytkin on hoidettava homma rehellisesti ja ytimekkäästi. Ei väkisin, kiireessä väännettyjä haastatteluja, ainoastaan omat näkemykseni.

Kisajohtaja Henna Pylvänäinen: Ihana nuori nainen, jolla on kaunis hymy. Oikein hyvä suunnistaja, joka voitti viime vuoden Raadossa imurin, kun vetäisi D15km sarjassa ykkössijan. Varmaan siivoaa sillä Savonlinnassa, missä hän opiskelee biotuotetekniikkaa (Muistinhan keskustelumme alasta oikein??). Mietin, voisiko Henna suunnitella biohajoavan urheilugeelipakkauksen, jonka voi huoletta heittää luontoon kesken suunnistuskisan. Hienoa, että hän otti vastaan kisajohtajan pestin.

Kaija ja Matti Iso-Metsälä: Ihan mahtavia ihmisiä, kun antavat meidän suunnistajien tulla kisaamaan ja pitämään kisakeskusta heidän pihapiirissä ja maillaan. Käykää kurkkaamassa vuoden 2016 juttu heistä. Maailman napa on edelleen siellä. Nyt on varmaan moni asia heidän elämässään muuttunut, mutta kehtaako noita yksityisasioita nyt sen enempää udella. (Jokainen lukija voi itse päättää, tarkoittaako hänelle kehtaa sana viitsimistä vai että vähän hävettäisi kysellä. Meille eteläpohjalaisille se tarkoittaa tuota jälkimmäistä.) 

Helpottavaa. Sain noihin kahteen edelliseen kappaleeseen laitettua blogikauden ensimmäisen jutun oleelliset ja kisajohtajan tilaamat asiat. Muuhan on tätä blogistin itsesääliä. Onneksi en ole kilpasuunnistaja, sillä viime vuoden kahdella loppukvartaalilla olisin tullut hulluksi tarkan harjoitusohjelman noudattamisessa. Koko ajatus kisablogistin aktiivikaudesta taisi tulla Minna Kaupista kertovasta kirjasta Suunta/vaisto, jonka parissa ajelin töihin useamman kerran. Olipas rehellistä ja antoisaa tekstiä. Kuuntelin sen helmikuussa, kun ajattelin aloittaa henkisen valmistautumisen uuteen, edellisvuotta aktiivisempaan suunnistuskauteen. Elin mukana Minnan eri vaiheissa ja ihailin hänen sinnikkyyttään urheilijana aikamoisista vaikeuksista huolimatta. Eniten minussa kuitenkin aktivoitui ammattiminäni, perhe- ja pariterapeutti, jolle Minna antoi runsaasti materiaalia avaamalla elämäänsä ja perheen ja läheisten merkitystä ja vaikutusta suunnistuksessa. Olisiko hänestä tullut huippusuunnistajaa ilman juuri tuota perhettä?

Huomaatteko, nyt kun kirjoittajan tulppa avautui, tulisi tätä juttua, vaikka kuinka teemasta toiseen sujuvasti siirtyen. Paras hetki siis lopettaa ja vain toivottaa kaikki tervetulleiksi KevätSuunnistukseen 2022 Kouvolan Korvenkylään. Minnasta Penaan. 

Takaisin kilpailun pääsivulle!