Kuntosuunnistukseni Kouvolan Rajakalliolla 3.5.2017 meni ihan haahuiluksi. Tosin eri syystä kuin aikaisemmin. Lähtöön kipitettiin polkua pitkin jonkin aikaa, joten aktiivinen mieleni alkoi työstää tätä blogikirjoitusta. Lähtöleimaamisen jälkeen vielä neuvoin erästä vanhempaa naista, miten kartta laitetaan maastonmukaisesti. Hän mennä viipotti ensimmäiselle rastille, ja minä mietin kartta ja kompassi kädessä viimeisen haastateltavani Riikka Hillon vastauksia. Riikka kertoi välillä pummatessaan “kartoittavansa” ahkerasti ja syyllistyvänsä varsinkin radan alussa yli-innokkuuteen.

Minä syyllistyin multitaskaamiseen. Se ei ole suositeltavaa suunnistaessa, vaikka välillä metsässä näkee pikajuoksijoita, jotka vauhdissa sitovat kengännauhoja, kaivavat risuja silmistään ja irvailevat seurakaverille. Minä kävelin ykkösrastille, hehkutin hyviä blogi-ideoitani ja pikkuhiljaa huomasin, että kunnollinen reittisuunnitelma oli jäänyt tekemättä. Välillä jo ajattelin tehdä valituksen, että rasti on väärässä paikassa. Sitten muistin ratamestarin olevan kilpailevan kirjoittajan Kouvolan Suunnnistajien kuntorastivastaaavan Jukka Sakin poika. Menisi kuitenkin kantelemaan isälleen, joka irvailisi seuraavassa Suunnistaja-lehden “Sen sortin sakkia”-jutussaan pitkäaikaisilla tilastoilla, joita on tehnyt valittavista naissuunnistajista. Tällaista meillä täällä Kouvolassa.

Hetkeksi sain suunnistuksen kohdalleen, mutta hiekkatien pätkällä tuli tyhjää tilaa, ja eikun pää taas karkasi ideoimaan. Mietin, että näillä suunnistajanlahjoilla, kunnianhimon puutteella ja minimalistisella kilpailuvietillä olisin varmaan lopettanut suunnistuksen aikaa sitten, jos en harrastaisi myös tärkeää suunnistuksen alalajia. Se on suunnistuksen mahdollistaminen. On muuten aivan upea harrastus, jonka parista löytyy myös haastateltavani Riikka Hillo. Monipuolinen laji multitaskaajille. Riikka oli vuonna 2015 KevätSuunnistuksen kisajohtaja, yleni seuraavana vuonna juomarastin pitäjäksi ja tänä vuonna hän sai vastuulleen infopisteen. Olen jopa huomannut joidenkin vähitellen luopuneen suunnistuksesta ja siirtyneen melkein täysipäisesti mahdollistamisen puolelle. Itselläni on jotain 50/60 tilanne.

 

Riikka Hillo retrorasteilla kesällä 2016.

Riikka on niin innoissaan ja kiitollinen jokaviikkoisista kuntosuunnistuksista, että hän haluaa tehdä Kivassa Seurassa hallitustyötä ja seuran laatutyötä. Kesäkuun pyöräsuuunnistuskilpailuissa hän vastaa kahviosta. Mahtava suunnistuksen mahdollistaja ominaisuudella “nainen, joka ei osannut sanoa ei”. Minä törmäsin viime kesänä yhteen naiseen, joka kertoi lähteneensä uteliaana KevätSuunnistukseen kisaamaan. koska oli lukenut blogijuttuni kisakeskuksesta paikallisella maatilalla. Ehkä ei ihan kustannustehokasta talkootyötä, mutta tykkään kirjoitella suunnistuksesta erilaisista näkökulmista. Ja aivan kuten suunnistuksen ja sen mahdollistamisen, molempien on hyvä olla pääsääntöisesti kivaa.

Rajakalliolla koin myös onnistumisen kokemuksia. Juuri tuollaisina hetkinä näin kahden eri rastin lähellä naissuunnistajat, jotka näyttivät olevan jo hieman tuskaisia, kun eivät löytäneet rastiaan. Aloin harrastamaan suunnistuksen mahdollistamisen alalajia eli neuvomaan, missä rasti on. Ja nyt on pakko tunnustaa, että oikeasti kaikki tuo ylempi on kirjoitettu, jotta voisin kirjoittaa tämän kappaleen. Jotain on vissiin jäänyt hampaankoloon. Olen törmännyt useisiin tämän mahdollistamisen alalajin miespuolisiin harrastajiin. Näillä metsien viipeltäjillä herää ongelmanratkaisuvietti, kun he näkevät hikisen, epätoivoisen ja punakan naamani,  enkä ehdi sanoa  “ei, älä sano mitään, mä haluan löytää rastin itse”. He ehtivät ensin halusin tai en. Rajakalliolla päätin testata, miten toimii kysyminen. Tiedustelin molemmilta naisilta, tarvitsevatko he apua. Toinen sanoi helpottuneena “joo” ja toinen “ei kiitos, mä haluan vielä yrittää itse”.

Kasirastin jälkeen aloin olla väsynyt, blogikirjoitus oli melkein valmiina päässäni, metsä muuttunut ryteiköksi ja kartalla oli isolla valkoisella alueella jyrkännehaivenia siellä sun täällä. Hetken kaipasin suunnistuksen mahdollistajaa, mutta kukaan ei tullut, joten otin suunnan maaliin ja lähdin kotiin kirjoittamaan tätä juttua.

Mahdollisimman mahtavaa KevätSuunnistusta jokaiselle suunnistuksen ja sen alalajien harrastajalle!

 

– Päivi Pollari on 52-vuotias harrastajasuunnistaja ja talkoolainen, joka jutuissaan kertoilee KevätSuunnistuksesta 2017 , ja  ihmettelee suunnistusharrastuksen monipuolisuutta.*