Helena Kattelus – 60 vuotta rasteja, kisoja ja talkoita!
Tiedättekö tunteen, kun olette normaalissa eli ei-suunnistus elämässä päättäneet suorittaa A-radan ja huomaatte, että pystytte juuri ja juuri vetämään kontaten D-radan. Tai kun radalle ilmestyy koko ajan ylimääräisiä rasteja ja hajontoja, ja kaikkien muiden homma näyttää sutjakan sujuvalta. Minulla on nyt sellainen vaihe. Ei vaan pysty, ehdi, jaksa eli homma ei toimi toivotulla tavalla. Mutta ei haittaa, kun hoksaa hidastaa, nollata, ottaa mukaan armollisuutta tai ainakin vähentää jotain.
Tämän KevätSuunnistus – kauden blogikirjoituksia en onneksi nollannut vaan ainoastaan supistin tähän yhteen, koska tarkoituksena on esitellä suunnistusidolini Helena Kattelus Kouvolan Suunnistajista. Aloitin suunnistuksen vuonna 2009 kuntorasteilla. Heti kiinnitin huomiota keski-ikäiseen naiseen, joka jämäkän vauhdikkaasti meni suorinta tietä rastilta rastille. Kerran kysyin, koskas olet aloittanut suunnistuksen. Helena siihen, että vuonna 1964. Aloin ymmärtää, miksi menomme on hieman erilaista, sillä minä satuin syntymään tuona vuonna, joten meidän harjoittelukautemme ovat olleet hieman eripituiset. Kun Helena suunnisti mustavalkoisella 1:30 000 mittakaavan kartalla ensimmäisissä kansallisissa kisoissaan, minä olin juuri oppinut kävelemään. Nyt Helena on suunnistanut 60 vuotta, joten on syytä juhlaan!
Kun olin ala-asteella isosiskoni houkutteli minua poliittisen järjestön lapsiryhmään (en mennyt). Helenan ollessa 11-vuotias hänen isoveljensä Erkki vei hänet suunnistamaan Sippolan maastoihin Kouvolassa. Erkki meni metsään rastiksi, ja Helena etsi häntä peruskartan ja kompassin avulla. Joskus veli löytyi ja joskus Helena meni vahingossa naapurikylään. Ajatelkaa, miten turvallista. Isoveli valvoo tai sitten pääsee johonkin naapurikylän taloon nauttimaan vaikka maitoa ja tuoretta pullaa.
Jos minun äitini olisi Oulussa 60-luvun lopulla lähtenyt naapurin miehen pyynnöstä suunnistamaan, olisin voinut päästä maskotiksi mukaan. Siitä olisi voinut alkaa minulla vaikka kuinka nousujohteinen suunnistusura. Äiti ei lähtenyt ja isä oli tyytyväinen, eikä mietitä sitä nyt sen enempää. Mietitään sitä, että Helena voitti joukkueensa kanssa Venlojen Viestin vuonna 1978 Kuorevedellä. Kuulemma ihan vahingossa. Mutta ei vahinkoja taida olla, sillä olihan Helena jo nuoresta kasvanut siihen, että suunnistus on osa elämää. Vaikka elämässä oli välillä vuorotyön haasteet, lapset olivat pieniä ja itse suunnistaminenkin toisinaan kyllästytti, kävi Helena silti kisaamassa. Hän sanoo olleensa laiska harjoittelemaan, mutta kartanluku on ollut aina hänen vahvuutensa. Juoksuaskeleita alkaa tulla, kun kartta on kädessä, mutta muuten juoksu ei ole ollut Helenan suosikkilaji. Ja kun Helena lähtee kisaamaan, hän yrittää parhaansa. Hänelle se tarkoittaa voittoa. Tosin tappio ei tunnu pahalta, kun toisethan vaan juoksevat kovemmin.
Helena iloitsee, että hän on saanut suunnistaa Kymenlaaksossa huippunaissuunnistajien kanssa. Hän on kokenut, että heitä on arvostettu ja naissuunnistusta on kehitetty. Valtakunnallisesti hän nostaa esiin Liisa Veijalaisen ja Minna Kaupin, jotka ovat valovoimaisuudellaan nostaneet naissuunnistuksen arvoa.
Kun Helena tekee virheitä, hän selvittää aina kotona, mitä tein väärin ja minne menin. Se selviää ilman GPS-laitteita. Yhä edelleen homma on yksinkertaista, vaikka musteleimasimien, värikynillä leimaamisen ja pihtileimasimien jälkeen Emit tuottaa tietoa jopa rastiväliajoista. Kartat ovat tarkkoja eikä niille tarvitse enää itse piirtää rataa. Kuntorasteilla Helena käy, jotta hän pysyy hyvässä kunnossa. Samalla nollaantuu kaikki muu.
Elämään on mahtunut paljon muutakin kuin suunnistusta. Työ kehitysvammaishoitajana ja heidän liikunnanohjaajanaan. Monipuolisesti liikuntaa. Kuntoa tarvitaan Vapaaehtoisen Pelastuspalvelun tehtävissä sekä sieni- ja marjametsässä. Nyt eläkkeellä lastenlasten kuljettaminen näiden harrastuksiin on merkittävä tehtävä. Kerran viikossa Helena ulkoiluttaa läheisen palvelutalon asukkaita. Vapaaehtoistyö on hänelle tärkeää. Kouvolan Suunnistajien talkooriveissä Helena on tuttu kasvo. Hän kokee saaneensa lajista niin paljon, että haluaa antaa sille oman panoksensa. Samalla on mukava olla yhdessä kavereiden kanssa.
Tämän kaiken ohessa ja välillä varmaan melkein pääasiana suunnistusta ei enempää eikä vähempää kuin 60 vuotta. Se on mahtava aika. Ja aina vaan Helena lähtee rastilta rastille, kisasta kisaan, talkoista talkoisiin hymy huulillaan ja lämmin katse silmissä. Kiitollisena siitä, mitä suunnistus on hänelle antanut ja hän suunnistukselle ja omille seuroilleen, Sippolan Kunto, Sippurasti ja Kouvolan Suunnistajat.
Minä kiitän, että olen viisitoista vuotta saanut seurata Helenan menoa. Se on rauhoittanut – eivät ne rastit hötkyilemällä löydy, kävellenkin ehtii, kun osaa perusasiat, jossa kartanluku on kaiken perusta.
Helena löytyy taas talkoilemassa KevätSuunnistuksessa 5.5.2024 Valkealan upeissa harjumaisemissa. Minä lähden nollaamaan päätäni (= 60 vuottani) Atlantin rannoille. Patikoimaan. Ei tarvitse suunnistaa. Pitää vain huolehtia, että meri on aina oikealla puolella.
Toivottelen kaikille hyvää kevättä, joka tosin aika keikkuen tulevi. Mutta ainakin minun muistikuvieni perusteella Kouvolan Suunnistajien KevätSuunnistuksessa paistaa aina aurinko!!
Päivi
Sanonta ”Kevät keikkuen tulevi” juontaa juurensa entisaikaan, jolloin ravinto loppui pitkän talven jälkeen niin ihmisiltä kuin karjaltakin. Kävelivät keväällä nälän heikentämänä keikkuen. (lat.huom).